Älä lyö, neuvo muuten!

Vielä lapsuudessani oli tavallista, että lapsia ohjattiin oikealle tielle ripsimällä heitä koivuvitsalla sormille tai pepulle. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Kuri samaistettiin, jos nyt ei väkivaltaan, niin poliisikielellä ilmaistuna voimankäyttöön. Lastenkirjat antoivat taustatukea. Luin kauhulla kertomusta tottelemattomasta Jörö-Jukasta, jolta räätäli saksi sormet poikki!

Silloisen ajatusmaailman ymmärtää sitäkin taustaa vasten, että sodistamme oli kulunut vasta kymmenkunta vuotta. Rintamalla tiukassa paikassa ei ollut aikaa diskuteerata, vaan esimiehen käskyä piti totella heti. Niskuroinnista seurasi kovat rangaistukset. Sitten kun nämä herran pelossa marinoituneet ihmiset vuorostaan joutuivat ”esimiehiksi” omille lapsilleen, kasvatusmenetelmät etsittiin sota-ajan työkalupakista.

Kirkkokurikin on muuttanut muotoaan niistä ajoista, jolloin Nurmijärven lukkari jakoi seitsemälle veljekselle tukkapöllyjä Saarenmaan valssin hengessä: ”pyöritä, lennätä pellavapäätä”. Voimankäyttö korvautui vähitellen häpeänkäytöllä, ja kuritettava istutettiin jalkapuuhun kirkon eteiseen. Nykyaikana joissakin hengellisissä suuntauksissa ihmistä kurmotetaan eristämällä hänet sosiaalisesti muusta seurakuntaväestä. Arkkihiippakunnan tuoreella piispalla saattaa olla tästä omakohtaista kerrottavaa.

Tällaiset mielivaltaiset kurittamiskäytännöt ovat peräti vieraita Pohjoismaiden luterilaisperäiselle kulttuurille. Meillähän lähdetään siitä, että rikkomusta epäiltäessä asiaa selvitellään kolmessa erillisessä portassa: poliisi tutkii, syyttäjä syyttää ja tuomioistuin tuomitsee. Syytetylle varataan aito mahdollisuus puolustaa itseään, ja saadusta tuomiosta voi valittaa neljännelle portaalle.

Oppikoulua käydessäni oikeudenkäyttö oli nopeaa ja tehokasta: opettaja tutki oppilaan epäillyn rötöksen, syytti häntä siitä ja lätkäisi rikkomuksesta tuomion saman tien. Oppilaan ei kannattanut panna vastaan, koska siitä olisi tullut tuomion koventamisperuste. Rehtorille oli turha valittaa. ”Ei korppi korpin silmää noki.”

Miten jaaritteluni liittyy seurakuntaelämään? Mielestäni sitä kautta, että useimmissa meissä elää kuria ihannoiva ja kurin kautta neuvova fariseus.

Jeesuksen ajan fariseukset tuskin olivat pahiksia, ehkäpä mieluummin wannabe-hyviksiä. He tiesivät tarkasti, mikä on oikein, ja pyrkivät elämään sen mukaisesti. Jos muutettavat muuttaen siirrytään Nyky-Keravan tilanteeseen, fariseukset olivat aktiivisia perusseurakuntalaisia, uskollisia kirkollisveron maksajia ja ahkeria kolehtihaavin täyttäjiä – toki samalla myös pitkälle lukeneita teologeja. Jeesuksen toimittamasta ripityksestä päätellen fariseukset kuitenkin nostivat itsensä lähimmäistensä yläpuolelle, ja tarjoilivat hyvän elämän ohjeistusta mieluiten närkästyksen ja kurinpidon avulla. Tämä johti itseään ruokkivaan kierteeseen, minkä seurauksena Jeesus päätyi ristille.

Lähimmän fariseuksen toki näen peilistä, mutta on meitä muitakin väärillä tavoilla neuvojia. Kaupassa tulee vastaan maskifariseuksia, jotka ilmeellään tai suullaan paheksuvat maskittomia heittiöitä. Viherfariseukset vastustavat vimmaisesti lähimmäistensä lihansyöntiä, mutta eivät huomaa hirttä omassa silmässään, siis syömiensä avokadojen valtavaa vesijalanjälkeä. Sähköautofariseukset kiillottavat ekoleimaansa: kiitos siitä, ettemme ole kuin nuo dieselillä ajavat nokivasara-autoilijat.

Otsikkoon palataksemme, mitä muulla tavoin neuvominen voisi tarkoittaa?

Paavali tarjoaa pohdintaan eväitä kirjeessään Timoteukselle: ”Älä nuhtele vanhaa miestä ankarasti, vaan neuvo häntä kuin omaa isääsi, nuorempia miehiä kuin veljiäsi, vanhoja naisia kuin äitiäsi, nuorempia naisia kuin sisariasi, siveästi ja puhtaasti.”

Toisinaan, kun halutaan korostaa sopivaa tapaa kertoa evankeliumi lähimmäiselle, käytetään vertausta: kerjäläinen kertoo toiselle kerjäläiselle, mistä saa ruokaa. Paavalin suosittamassa neuvontamallissa taitaa olla kysymys samasta asiasta eli neuvojan pudottautumisesta neuvottavan rinnalle.