Hannu-Pekka Laiho

Pieni joulukertomus

Katajan oksasta veistetty jääpallomaila oli todella kestävä. Maila ei ehkä täyttänyt virallisia sääntöjä, mutta sillä saattoi osallistua lähipellolle nousseen tulvaveden jäätyneellä pinnalla pelattaviin kylän poikien matseihin. Maila oli siinäkin mielessä hyvä, että se ei hajonnut, vaikka useammin lyönti osui enemmän jään pintaan kuin palloon.

Aika monella, varsinkin isommilla pojilla, oli jo kaupasta ostettuja jääpallomailoja. Lakkapintaisena kiiltävät mailat oli tehty puuviilusta liimaamalla.  Tumma mahonki koristi hienosti vaaleampaa koivua. Käyrää lapaa suojasi tiukaksi punottu nahkaien mänttinauha. Vaati taitoa punoa tuo nauha mailan ympärille niin, että se oli tiukalla ja niin, että lavan yläreunaan tuli siisti yksinkertaisten, hyvässä järjestyksessä oleva solmujen rivistö.

Isommilla pojilla oli silloin jo hokkareita.  Itse jouduin edelleen tyytymään serkulta saamiini vanhoihin hiihtomonoihin ja niihin kiinnitettyihin nurmeksiin. Nurmekset olivat luistimen irtoterät, jotka asetettiin monon pohjaan ja kiristettiin nahkaremmeillä. Näin monoista saatiin luistimet. Tukevuutta lisättiin sillä, että monon kantaan oli ruuveilla kiinnitetty neliömäinen metallilevy. Sen keskellä oli vähän avaimenreikää tai salmiakkikuviota muistuttava uurros, johon nurmeksen metallinen kantakoukku ujutettiin, kun teriä monoon asennettiin.

mustavalkoisessa kuvassa jääpallojoukkue jäällä.
Jääpallojoukkue! Takana vasemmalta Rainer, Eetu, Esko, ja edessä Heimo, Matti ja minä.

Oli loppusyksy vuonna 1958. Sodan päättymisestä oli sentään jo yli kymmenen vuotta, mutta elämä oli edelleen vaatimatonta. Lähes kaikki ylläni olleet vaateet oli äiti tehnyt – housut, villapaita, pipo, lapaset, sukat. Vain alusasu taisi olla kaupasta ostettu Hyvon.

Jos olivat vaatteet kotitekoisia, niin oli ruokakin. Kaupassa käytiin harvoin. Maito ja kanamunat ostettiin naapurista, lihaa saatiin itse kasvatetuista lampaista ja porsaista, kala kalastettiin itse, leipä leivottiin kotona.

Isä oli ollut viisi vuotta sodassa ja heti sieltä palattuaan alkanut kiireesti rakentaa nuorelle perheelleen pientä omakotitaloa. Ensin tukkimetsään puita kaatamaan. Tukit hevosella ja reellä tulevan talon pihaan ja naapurin kotitarvesirkkeli pystyyn. Näin oli talon puutavara tapulikasoissa, mutta nauloista alkaen kaikesta muusta olikin sitten pulaa.

Moni oli sodan jälkeen 1940-luvun lopussa työttömänä, mutta isä onnistui pääsemään paikallisen sahayhtiön työnjohtajaksi. Velvollisuuksiin kuului näyttää metsureille leimikkoja, käydä mittaamassa tukkipinot ja varmistamassa työn edistyminen. Kauimmaiset työmaat olivat 40-50 kilometrin päässä kotoa. Työnjohtaja taittoi matkat raskaalla, vanhalla armeijan polkupyörällä – kesät talvet. Se merkitsi jopa vajaan 100 km päivittäisiä pyörämatkoja. Isä lähti liikkeelle yöllä kolmen neljän tietämissä ehtiäkseen työpäivän aluksi hakkuualueelle.

Hannu-Pekka Laihon isä ja äiti hääpäivänään ja taustalla häkäpönttöauto.
Isä, äiti ja häkäpönttöauto hääpäivänä 28. toukokuuta 1944. Sota vielä jatkui.

Talo valmistui vuonna 1947. Nuorella perheellä oli silloin jo kaksivuotias esikoinen, joka sai pikkuveljen 1949 ja seuraavan 1953. Oli tiukkaa. Leipää koetettiin leventää puoliammattimaisella kalastamisella ja myymällä puutarhassa kasvatettuja vihanneksia – porkkanoita, perunoita, kaalia, sipulia. Vuosikymmenen lopulla eteenpäin elämässään pyrkivä isä haki poliisikouluun Helsinkiin ja pääsikin sinne 1950.

Isä valmistui 1951 ja sai passipoliisin paikan Turusta, 75 km päästä perheestään. Onneksi parin vuoden päästä kotikaupunkia ympäröivän maaseudun nimismiespiirissä aukesi nuoremman konstaapelin virka ja isä valittiin siihen. Maalaisnimismiespiirissä ei ollut poliisilaitosta, vaan jokainen neljästä poliisista hoiti virkaansa kotoaan. Ei ollut myöskään autoja, joten poliisit matkasivat hälytystehtäviin taksilla!

Isän saamaan poliisin virkaan kuului myös erikoinen velvoite, tai eräänlainen sivutoimi. Hän toimi alueen vanginkuljettajana. Osittain vanginkuljettamisen takia, mutta osin myös koko nimismiespiirin tarpeisiin, tässä virassa olevalla konstaapelin piti tarjota piirille ”putka”, siis pidätysselli kiinni otettuja epäiltyjä ja mm. oikeudenkäynteihin vangittuina tulossa olevia varten.

Juuri muutama vuosi aiemmin valmistuneeseen omakotitaloon ei sellaista pystynyt rakentamaan, joten isä päätti, että on pakko tehdä uusi talo ja samalla ratkaista myös puuttuvan työhuoneen ja putkan ongelma.

Näin meille valmistui 1950-luvun puolivälissä uusi talo, jonka alakerrassa oli rautaovella ja ikkunakaltereilla varustettu vankityrmä! Se hyvä puoli asiassa oli, että jo nuorena tutustuin myös ”toisenlaisiin” lähimmäisiin. Äitini oli sitä mieltä, että on julmaa pitää noita pidätettyjä yksin alakerran putkassa, joten useimmat heistä söivät aamiaisen, lounaan ja illallisen samassa pöydässä meidän perheen kanssa.

Uuden talon rakentaminen ja maalaispoliisin vaatimaton palkka pakottivat isän edelleen kalastamaan puoliammatikseen. Etenkin keväällä lahnojen kutuaikaan se merkitsi sitä, että hän ei ehtinyt nukkua juuri ollenkaan. Poliisin työvelvoite oli 24 tuntia vuorokaudessa, mutta kollegat päivystivät tarvittaessa toisinaan, ja esimerkiksi silloin, kun isä oli yöllä verkkoja nostamassa. Tämän päälle tulivat sitten puutarhatyöt ja muut pienet lisäansiot, joilla talotarvikkeita ostettiin ja talolainaa pystyttiin lyhentämään.

Ei ollut autoa, ei telkkareita, ei pojilla kuin yksi polkupyörä. Katkenneita suksia paikkailtiin pellillä ja sauvoja bambusauvan sisään ujutetulla puutapilla.

Jouluna 1958 kirjoitin joulupukille monta kirjettä. Varmasti listassa oli monia pieniä toiveita, mutta jokaisessa ikkunan väliin tonttuja varten viedyssä ruutupaperipalassa luki ainakin ”jääpallomaila”. Toivoin ja rukoilin. Haaveena oli, että heti jouluna pääsisin peltojäälle tai läheisen joelle näyttämään kylän isommille pojille, miten hyvä lopulta olin, kun sain kunnon mailan. Nurmeksetkin palvelivat ihan hyvin, mutta se maila!

Jännitys jouluaaton illan lähestyessä oli sietämätön. Jokainen näki tuskani. Kun ulko-ovelta sitten kuului jotakin kolinaa ja kun risupartainen joulupukki, kummisetäni nurinperin olevaa talvitakkia yllään pitänyt joulupukki sitten astui sisään, oli riemu valtava. Jollakin lailla tutunoloinen – ja ääninen – pukki seurusteli hetken kanssamme ja jatkoi sitten matkaansa seuraavaan taloon. Alkoi lahjojen jakaminen.

Huolestumiseni kasvoi nopeasti, kun en nähnyt lahjasäkissä, tai sen ympäristössä, mitään jääpallomailan kokoista tai näköistä pakettia. Kävin juosten katsomassa, jos sellainen olisi jäänyt eteiseen tai ulko-ovelle. Ei ollut. Maltoin odottaa lahjasäkin tyhjenemiseen asti, mutta sitten puhkesin katkeraan itkuun. Maailmani romahti. Itkin hysteerisesti. Olisin ollut valmis luopumaan kaikista muista pienistä lahjoista, jos ne vaan muuttuisivat jääpallomailaksi.

Itkuni ei tauonnut tuntiin. Tilanne ryöstäytyi käsistä.  Kaikkensa perheensä eteen uurastanut isäni puhkesi myös itkuun ja pyysi minulta anteeksi. Pyysi anteeksi sitä, etteivät perheen rahat riittäneet kalliiseen jääpallomailaan. Pyysi anteeksi sitä, ettei ollut ymmärtänyt, miten tärkeä tuo maila oli minulle.

Muistan, kuinka kiipesin omassa sängyssään itkevän isäni viereen ja pyysin häneltä halaten monta, monta kertaa anteeksi. ”Älä itke isä, älä itke. Anna minulle anteeksi. Kyllä minä pärjään vielä katajamailalla ja joskus sitten ostetaan kaupasta oikea jääpallomaila”.

Fyysisesti ja henkisesti vahvan ja voimakkaan isän surullinen itku on jäänyt minun mieleeni ja lähes joka joulu muistan tuon tilanteen. Se myös opetti minulle paljon. Kaikkea ei saa, vaikka kuinka toivoisi. Mutta se opetti myös sen, että myös aina kaikkensa perheensä eteen tehnyt isä saa olla haavoittuva. Ehkä opin jotakin myös siitä, että tavara ei ehkä ole elämässä kaikkein tärkeintä.

äiti, isä, isoveli ja tekstin kirjoittaja.
Äiti, isä, isoveli ja minä

Se perintö, jota mukanani kannan, syntyi vuosikymmeniä sitten. Lapsuuden jouluista, isän ja äidin huolenpidosta, sisaruksista, lähistöllä asuneiden serkkujen ja kaverien kohtaamisista, seurakunnan nuorten kerhoista ja leireistä.

Silloin syntyi jotakin sellaista, jonka toivoisin osaavani tai voivani jakaa muillekin. Isä ja äiti opettivat meille – omalla elämällään – tärkeitä elämän arvoja ja arvostuksia. Noina lapsuuden ja nuoruuden vuosikymmeninä ja jouluina syntyi myös luottamus Jumalan arkiseen armoon ja huolenpitoon. Se on arvokas lahja.

Hannu-Pekka Laiho

3 comments on “Pieni joulukertomus

  1. Nimetön

    ihana kertomus! Kiitos Hannu-Pekka.
    Jouluterveisin, Eeva A.

    Liked by 1 henkilö

  2. Heikki Lindfors

    Hieno kuvaus monelle meistä kovin tutun tuntuisesta elämästä 1940 – 1950-luvuilla. Samalla koskettava kuvaus isän ja pojan lämpimästä suhteesta ja miehen mallista, jossa on ymmärtämystä ja välittämistä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Kaikkea kannattelee luottamus elämään ja JUmalaan, että edessä on parempaa. Kiitos HP, terveisin Heikki ja Helena L.

    Tykkää

  3. Nimetön

    Kiitos Hannu-Pekka! Ihana kertomus lapsuutesi joulusta ja muistakin tapahtumista. Luin kyyneleet silmissä tätä tekstiä 🙂
    Terveisin Ulla Rissanen

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: