Syyllisyyden sydänmailla

Epämääräinen syyllisyyden tunne ahdistaa. Se voi olla sitkeä seuralainen ja viedä meitä harhateille.

Jo pienenä lapsena voimme tuntea syyllisyyttä, jos joku läheisemme on rasittunut tai huonolla tuulella. Ehkä olemme tuolloin joutuneet kokemaan turvattomuutta tai läheisyyden kaipuuseemme ei ole osattu vastata. Aikuisena voimme tuntea syyllisyyttä, kun teini-ikäisemme nousee aamuisin vuoteesta väärällä jalalla tai kun puolisomme arvostelee meitä. Ja jos tuttavamme on huonolla tuulella ja osoittaa mieltään, pohdimme missä kohtaa olemme häntä loukanneet. Syyllisyys voi painaa meitä myös kauan sitten taakse jääneistä asioista; ne eivät tunnu jättävän meitä rauhaan. Voimme tuntea syyllisyyttä siitä, että emme ole menestyneet elämässämme niin hyvin kuin jotkut toiset, mutta myös siitä, jos meillä on jokin asia paremmin kuin jollakulla toisella. Alkusyy epämääräiseen syyllisyyden tunteeseen voi jäädä itsellemme hämärän peittoon. Vaikka emme ymmärryksen tasolla ehkä koe olevamme syyllisiä, koemme tunnetasollamme olevamme hylättyjä ja alamme toimimaan hyvittäjinä, jotta kelpaisimme ja miellyttäisimme muita.

Epämääräinen syyllisyyden tunne voi hiipiä kavalasti myös Jumalasuhteeseemme. Vaikka olisimmekin jo ottaneet Jeesuksen sovitustyön vastaan ja sydämemme ja ajatuksemme olisivatkin täyttyneet ilolla, saatamme syyllisyyteen taipuvaisina alkaa epäilemään jo osaksemme tullutta Jumalan ihmeellistä ansaitsematonta armoa. Suoritamme arjessamme suhdettamme Jumalaan, jotta hän ei olisi meihin tyytymätön vaan voisi hyväksyä meidät tekojemme tähden. Jumala on kyllä meille rakas, mutta tunnetasollamme suhde häneen nojautuu vahvasti siihen, olemmeko noudattaneet omasta itsestämme nousevia sääntöjä. Sen seurauksena meillä on sitten Jumalan kanssa parempia ja huonompia päiviä riippuen siitä, miten olemme mielestämme onnistuneet itse.

Koska epämääräinen syyllisyys tuo mukanaan kelpaamattomuuden tunteen se voi saada meidät myös vetäytymään kauemmas auttajastamme. Saatamme pitää tiukasti kätköissämme jotakin arkaa ja tulehtunutta asiaa, emmekä haluaisi edes Jumalan koskevan siihen. Jumalalla on kuitenkin kokonaan oma näkökulmansa ihmisen syyllisyyteen; olemme syyllisiä kaikki tyynni. Hän tietää totuuden syyllisyydestämme ja sen alkuperän ja on jo valmistanut siihen ainoan todellisen avun. Tästä tietoisina voimme lohdutettuina ja terveellä syyllisyyden tunnolla olla rohkealla mielellä Jumalamme edessä. Meidän ei tarvitse kätkeä häneltä mitään eikä myöskään esittää olevamme jotakin muuta kuin olemme.

Jumalalla on apu kaikkeen syyllisyyteemme; todelliseen ja kuviteltuun. Sen sijaan, että katseemme toistuvasti kiinnittyy itseemme ja suorituksiimme tulee katseemme olla kiinnitettynä Jeesukseen. Hänessä meidät on jo kutsuttu lepoon ja rauhaan ja mikä helpotus se onkaan. Jeesuksen sovitustyöhön perustuva, suorittamisesta ja ponnistelusta vapaa Jumalasuhde on parasta mahdollista kasvualustaa terveemmälle itsetunnolle, terveelle syyllisyyden tunnolle ja epäterveestä syyllistymisestä irrottautumiselle. Se tervehdyttää myös suhdettamme muihin ihmisiin ja voimme elää rennommin ympärillämme olevien kanssa.