Kaappiluterilainen kansa

Sain vaimoltani joululahjaksi otsikon kirjan. Niko Huttusen, Anneli Portmanin ja Kaius Sinnemäen toimittama ja Käsite-Kirjojen kustantama puheenvuorokooste osoittaa lukuisin esimerkein luterilaisen kristillisyyden syvän vaikutuksen pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan.

Uskontoa vieroksuva ihminen saattaa kohauttaa hartioitaan ”luterilaisuuden puolustuspuheille”. Tämän kirjan kohdalla kohauttelu on vaikeampaa. Artikkeleissa on kirjoittajien henkilökohtaisiakin kannanottoja, mutta perustekstit löytyvät monitieteisen tutkijaverkoston julkaisuista. Kyseiseen verkostoon kuuluu 40 tutkijaa seitsemästä suomalaisesta yliopistosta. Vuonna 2019 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi yhteenvedon tutkijaverkoston tieteellisistä tuloksista.

Usein yhteiskuntamme arvojen ajatellaan juontuvan yleishumanistisista periaatteista. Voihan asian näinkin nähdä, mutta lähemmässä tarkastelussa perusarvomme osoittautuvat luterilaisuuden leimaamiksi ja kyllästämiksi. Suomalaisten tärkeimmät jaetut arvot ovat demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Niitä useimmat poliittiset puolueet pitävät näkyvästi esillä, ja EU-tasolla niistä väännetään Puolan ja Unkarin kanssa. Tieteellisessä keskustelussa näistä arvoista jokaisen on osoitettu kytkeytyvän kristinuskoon. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät ole viime kädessä Ranskan suuren vallankumouksen hedelmiä, vaan ne löytyvät jo Paavalin kirjeistä.

Eräs kirjoittajista vertaakin luterilaisuuden asemaa hyvinvointivaltiossa kissankarvoihin vanhan nojatuolin villakankaassa. Kun karvoja yrittää imuroida, pölypussiin kertyy sykkyrää, josta karvoja ja villaa ei pysty erottelemaan. Vaikka kissa olisi siirtänyt lepopaikkansa muualle, nojatuolista vaan löytyy yhä uusia kissankarvoja. ”Suomalainen ateistikin on luterilainen ateisti”.

Kirjan anti ei mahdu yhteen blogikirjoitukseen. Suosittelen seurakuntamme teologeja ja miksei peruskirkossakävijöitäkin hankkimaan teoksen hyllyynsä Raamatun ja katekismuksen seuraksi. Kirja antaa hyvän selkänojan keskusteluun kirkon asemasta maallistuvassa yhteiskunnassa. Tätä keskustelua Keravallakin joudutaan enenevässä määrin käymään. Nöyryys on kristillinen hyve, mutta nöyristely ei. Kirja tarjoaa eväitä, joilla voimme vähentää nöyristelyämme maallistumispaineiden alla.

Otan kuitenkin esille muutaman noston kirjan artikkeleista.

Marylandin yliopiston hallintotieteiden professori Robert H. Nelson osoittaa esimerkein, miten pohjoismaisen sosiaalidemokratian arvot ovat tavallaan modernisti kirjoitettuja luterilaisen kristinuskon perusarvoja. Dosentti Niko Huttunen tiivistää hyvin saman ajatuksen: ”Pohjoismainen sosiaalidemokratia on itse asiassa luterilaisen valtionkirkon maalliseen muotoon pukeutunut jatke”. Vaikka kyseisen liikkeen johtohahmot ovat jossakin historian vaiheessa pyrkineet irtiottoon kirkosta ja uskonnosta, sosiaalidemokratiankin villakankaaseen on jäänyt kissankarvoja.   

Nelson myös korostaa, että yhteiskuntatieteet ja taloustiede ovat nousseet uskonnon asemaan, vaikkeivät niiden edustajat tahdo sitä myöntää. Juuri nämä tieteet nimittäin haluavat myös määritellä, mikä on hyvää ja tavoittelemisen arvoista, ja tarjoavat keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Tiede yleensä ja  mainitut tieteenalat erityisesti ovat nykyisin laajemminkin ihmisten palvonnan kohteena. Kuten esseisti David Foster Wallace viisaasti kiteyttää: ”Kaikki palvovat jotakin. Voimme valita vain palvontamme kohteen.”

Apulaisprofessori Kaius Sinnemäki kuvaa artikkelissaan, miten kansankielinen lukutaito Suomessa oli alkujaan protestanttinen projekti. Kirkon tarjoamasta koko kansan peruslukutaidosta on päästy kansakoulun kautta eteenpäin kohti korkeampaa koulutusta, ja nykyisin suomalaiset kuuluvat maailman koulutetuimpiin ihmisiin.

Teologi Niko Huttunen nostaa esille myös esimerkkejä kirkon ja papiston yhteiskunnallisen ajattelun virheistä ja ristiriidoista luterilaisen opin kanssa. Esimerkkinä on papin ja tulevan sosiaalineuvoksen Viljo Sohkasen kohtaaminen vankileirillä. Sohkanen kertoo siellä tapaamansa papin moittineen heitä punaisia ateismista: ”Ei ole muuta luojaa kuin kansa kaikkivaltias”. Sohkanen ja vankitoverit hämmästyivät. He selittivät, että tuo tarkoitti vain sitä, että kansa luo rikkaudet eikä kapitalisti. Kaikki punaiset eivät välttämättä ostaneet juuri tuota tulkintaa. Esimerkki on silti terveellinen muistutus meille, jottemme katselisi maailman muutosta laput silmillä, vaan tajuaisimme haastaa myös omaa ajatteluamme ja ennakkokäsityksiämme.

Suomessa erityisesti ”vapaa-ajattelijat” ajavat uskontoneutraalia valtiota Ranskan malliin. Siellähän kirkon ja valtion ero toteutettiin vuonna 1905. Moniuskontoisessa tilanteessa tällainen erottelu saattaa tuntua houkuttelevalta, ja myönteisesti ajatellen se voisi antaa eri uskonnoille suuren vapauden harjoittaa käytäntöjään.

Ranskan esimerkki kuitenkin osoittaa, että ”uskontoneutraalisuuden” tavoittelu johtaa ennemminkin negatiivisen uskonnonvapauden edistämiseen: sen sijaan, että annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, ryhdytäänkin rajoittamaan vaikkapa muslimien huivinkäyttöä tai vaatimaan tietynlaista uimapukua. Suomalainen suvivirsipolemiikki on tällaisesta rajoittamisesta surkuhupaisa esimerkki, kun oikeuskansleria myöten lasketaan, kuinka monta kertaa Jeesus saa esiintyä virren säkeistöissä.

Kirja päättyy sanoihin: ”Uskonnon siivoaminen julkisen vallan toiminnasta on kummallista peittelyä. Suomalaisen yhteiskunnan on aika tulla kaapista.”