Hannu-Pekka Laiho

Satuttavia sivalluksia ja rakentavia keskusteluja

Parin viime viikon aikana minä, eli siis tällainen tavallinen uskontoihminen – Kaisa Karirannan hienoa termiä käyttääkseni – on joutunut useammankin tunnin hiihtolenkillä pohtimaan, kumpi lähestymistapa on kirkolle parempi: repiä vai rakentaa. Kummastelkaa tässä mukanani!

Onko maitomaatilan emäntä Saatanan palveluksessa? Ovatko maito ja juusto tuotetta, jotka on valmistettu äidiltään ryöstetyn lapsen kustannuksella? Puhuuko metsän puu sinulle? Ovatko menneet sukupolvet riistäneet ja tuhonneet nuorille jättämänsä Suomen?

Kuvittelin, että Donald Trumpin jälkeen siirrymme jonkinlaiseen seesteisempään maailmaan, mutta jo näiden ensimmäisten ”trumppivapaiden” viikkojen jälkeen näyttää siltä, että mikään ei taida kovin paljon muuttuakaan! Tai no, sen verran kyllä, että emeritusarkkipiispa John Vikströmin laaja pohdinta ja ehdotus samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kirkossa ei enää noussut edes otsikoihin, kun kirkosta eroamiseen löydettiin muita, radikaaleimpia syitä.

Suomen varakkaimmaksi kaupungiksi leimatun Kauniaisten seurakunnan kappalainen, teologian tohtori Kari Kuula on saanut kirkolliset piirit – ja maaseutuväestön – hämmennyksen valtaan. Kuula kirjoitti Kirkko ja kaupunki -lehdessä pakinan, jossa hän totesi mm. että ”Eläinten teollinen käyttö muistuttaa Saatanan tuhotekoja – Jeesuksen seuraaja ei voi osallistua nykyaikaiseen kaltoinkohteluun.” Kuula vaati kristittyjä irtisanoutumaan eläinten tehokäytöstä ja vertasi tiloja keskitysleireihin. Tiesi Kuula senkin, mitä Jumala ajattelee. Että Jumala sallii eläinten hyödyntämisen ja syömisen vain tiettyyn rajaan asti.

Maaseudulle levinnyt teologian tohtori Kuulan pohdinta järkytti jaksamisen kanssa kamppailevia maitotilallisia. Heille eläinten ja lehmien hyvinvointi on ykkösasia ja ajatus navetasta ”keskitysleirinä” on niin kaukana todellisuudesta kuin vain voi olla. Monet luonnon keskellä maaseudulla elävät ihmiset kokevat uskon ja kristillisyyden hyvin eri tavalla kuin urbaanit cityihmiset ja siksi jotkut suuttuivat kirkollisen lehden kirjoituksesta niin, että erosivat kirkosta.

Kuohunta äityi niin rajuksi, että arkkipiispa Tapio Luoma – ja joukko piispoja – ilmoitti, etteivät Kuulan esittämät näkemykset vastaa ollenkaan kirkon kantaa. ”Maaseudulla tehtävä työ on kutsumustyötä, joka perustuu yhteistyöhön luonnon kanssa ja luonnon kunnioittamiseen. Sillä, kuten kaikella rehellisellä ja yhteiseen hyvään pyrkivällä työllä, on Jumalan siunaus”, arkkipiispa Tapio Luoma linjasi.

Rauhoittiko kirkon johdon ulostulo kiistan? Ei kokonaan. Nyt kirkosta uhkaavat erota ne, jotka katsovat Kari Kuulan olleen oikeassa. Eräs kirjoitti sosiaalisessa mediassa Kuulaa mukaillen, että maito on tuote, joka perustuu siihen, että vastasyntynyt lapsi on väkivalloin ryöstetty äidiltään. Mielipide oli yllättävä ja minulle ainakin uusi. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että kirjoittajalle tässä yhteydessä ”äiti” on lehmä ja ”lapsi” on vasikka.

Kari Kuulan pakinasta noussutta kohua on tietysti laajennettu moneen suuntaan. Kirkkoon karsaasti suhtautuvat ovat leimanneet arkkipiispa Luoman, ja myös Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan Jaakko Heinimäen, sananvapauden rajoittajiksi. Heinimäki poisti pakinan, kun Kuula itsekin oli todennut, että olisi voinut käyttää asioista toisenlaisia muotoiluja.

Pohdin tuota Kuula-kohua miettiessäni, saiko teologian tohtori Kuula viestinsä perille, kun hän leimasi maidontuottajat Saatanan palveluksessa oleviksi? Onko repiminen se, mitä papilta odotetaan, vai olisiko eläinten oikeuksista puhuminen mennyt paremmin perille jollakin muulla tavalla – kirkkoa vahingoittamatta?

Ihminen ja luonto kuuluvat yhteen. Kuukkelikin nauttii turisteista! Kuva: H-P Laiho

Vähän samanlainen luontoon liittyvä äiti-lehmä -dilemma on tullut esiin Ylen ohjelmasarjassa, jossa on käsitelty suomalaista metsää ja metsänomistusta. Nykyään jo lähes puolet metsistä kaupungissa ja taajamissa asuvien omistuksessa. Monelle uudelle, omistuksen perineelle, metsä on ihan muuta kuin hänen vanhemmilleen ja isovanhemmilleen. Metsä ei ole osa vaurautta (”minulla on omaisuutta riittävästi muutenkin”), metsä ei ole osa identiteettiä (”pelkään metsässä”), metsä ei ole edes raaka-ainevarasto (”no, siellä kasvaa erilaisia puita”).

Eri suunnista esiin nouseva yhteiskunnallinen keskustelu on mielenkiintoista, mutta minun mielestäni vähän myös huolestuttavaa. Leimallista keskustelulle on se, että etenkin pääkaupunkiseudulla elävä nuori sukupolvi rakentaa mielikuvansa nykymaailmasta helposti hetken kokemukselle ja vastakkainasettelulle. Ja historiallisen perspektiivin unohtaen.

Viime keskiviikkoaamuna kolme hyvin koulutettua, kansainvälistä ja fiksua nuorta keskusteli radion aamussa tulevaisuudesta ja nuorten vaikuttamismahdollisuuksista. Uutta minulle ei ollut se, että he kokivat, ettei nuoria kuunnella. Uutta oli se, miten nuoret suhtautuivat aiempiin sukupolviin ja heidän panokseensa nykyiseen hyvinvointiimme. Kaksi kolmesta koki, että vanhemmat ja isovanhemmat ja heitä ennen olleet, ovat tuhonneet sen maailman, jonka nuoret tulevat perimään. He eivät tuntuneet olevan kovinkaan tyytyväisiä pohjoismaiseen hyvinvointiin, vapauteen, elintasoonsa. Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan: Kun kaikki on hyvin, on varaa olla myös tyytymätön ja äärimmäisen kriittinen.

Konsensus-Suomessa kasvaneena ymmärrän, että tasapainoinen maailma syntyy erilaisista, kärkevistäkin mielipiteistä, mutta myös toistensa kuuntelemisesta. Siinä taitaa olla meille vanhemmille – ja nuoremmillekin – vielä paljon opeteltavaa.

Kuula-jupinan kanssa rinnan julkisuudessa käytiin vähän keskustelua myös emeritusarkkipiispa John Vikströmin Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaistusta laajasta kirjoituksesta, jossa Vikström pohti kirkon kestomurhetta, eli avioliittokysymystä ja suhtautumista homouteen.

Vikströmin kirjoitus oli maltillinen, pohtiva, sivistynyt ja ymmärtävä, jota uskoisin Vikströmin näkökantoja vastustavankin pystyvän lukemaan kiihtymättä. Samaa maltillista pohdintaa jatkoivat emerituspiispa Eero Huovinen ja professori Miika Ruokanenkin omissa kirjoituksissaan, vaikka olivatkin osittain Vikströmin kanssa eri mieltä. Molemmat toivat Vikströmin pohdintoihin uusia jatkopolkuja, eikä kumpikaan jatkokeskustelija iskenyt Vikströmiä nuijalla tai tuominnut häntä kadotuksen alhoon.

Me elämme Suomessa ja tässä maailmassa erilaisten ihmisten keskellä. Kukaan ei ole samanlainen kuin sinä tai minä. Kukaan ei ajattele meidän kanssamme täysin samalla lailla. Meidän on pakko hyväksyä erilaisuus ja jos opimme sen hyväksymään, voimme ehkä sanoa, että voimme jopa iloita erilaisuudesta. Ja silti jokainen on Jumalan luoma.

Olen vuodenvaihteen tietämissä lukenut kolme muistelmakirjaa, joissa on pohdittu syitä USA:n yhteiskunnan rajuun kahtiajakautumiseen. Jokainen kirja on piirtänyt kuvaa siitä, miten poliittista valtaa on tavoiteltu repivän vihan kautta. Vastustajia armottomasti leimaamalla, valehtelulla, syytöksillä ja yksisilmäisyydellä. Rakentavaa dialogia ei ole edes haluttu käydä ja liian usein lyömäaseeksi on otettu myös usko.

Emme ole Suomessa onneksi samassa tilanteessa – vielä! Jokaisen meistä kannattaa kuitenkin olla varuillaan, repivä kielteisyys vaanii hyvin lähellä: iltapäivälehtien otsikoissa, sosiaalisen median palstoilla, poliittisessa keskustelussa.

Kristillisyyden ydin on armossa ja anteeksiannossa, inhimillisyydessä ja lähimmäisenrakkaudessa. Näitä hyveitä rukoilen itselleni tänään.

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Satuttavia sivalluksia ja rakentavia keskusteluja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: