
Monesti kuulee puhuttavan siitä, kuinka meidän vaikeat kokemuksemme kasvattavat meitä, syventävät ymmärrystämme maailmasta ja lisäävät myötätuntoamme muita kohtaan. Kuinka oma kokemuksemme mahdollistaa muiden samaa läpikäyvien ymmärtämisen ja syvällisen kohtaamisen. Kuinka voimme oman kokemuksemme kautta olla rohkaisemassa ja auttamassa muita kärsiviä.
Monesti törmään tähän ajatukseen: kärsimys kasvattaa. Läheiset haluavat rohkaista sanoen, että koetulla kärsimyksellä on ollut suurempi tarkoitus. Ehkä sillä onkin ollut. Ehkä vaikeat kokemukset ovat tosiaan kasvattaneet ja syventäneet ymmärrystä. Mutta se ei missään nimessä ole itsestäänselvyys, sillä kärsimykseen voi jäädä kiinni. Se voi musertaa, kahlita ja katkeroittaa. Kärsimys saattaa jäädä niin kipeästi ruumiiseen, että tekee kaikkensa peittääkseen sen itsessään eikä näin ollen kestä nähdä sitä muissakaan. Eikä kaikella kärsimyksellä ole suurempaa tarkoitusta; joskus on vain tarpeetonta ja kohtuutonta kipua, jolle ei näy loppua.
Kumpikin voi olla totta. Eikä niitä tulisi arvottaa oikeaan ja väärään tapaan kohdata traumoja ja selvitä niistä. Kysymys ei ole moraalinen, vaan se liittyy hyvinvointiin. Ei kukaan halua jäädä kiinni omaan kipuunsa enkä usko, että kukaan vapaaehtoisesti valitsee katkeroitua. Harvoin valitsemme itse meitä kohtaavaa kipua ja kärsimystä, yritämme vain parhaamme mukaan selvitä siinä aallokossa, joka käy ylitsemme.
Joskus paraneminen kestää pitkään. Joskus putoaa takaisin vanhoihin, jo niin tutuiksi käyneisiin kuoppiin. Kuitenkin omasta kärsimyksestään voi löytää (tai olla löytämättä) merkityksiä, sen voi sulauttaa osaksi oman elämänsä tarinaa ja kokemusta. Kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää sinun kärsimyksellesi rajoja tai vaatia olemaan kiitollinen vaikeuksista. Tärkeintä on se, että merkityksellisyys tulee sisältäpäin. Ainoastaan me itse voimme sisäistää ja hyväksyä oman kärsimyksemme.
Joskus ei itse näe itsessään kuin heikkoutta, jatkuvaa tarvetta kompensoida kokemaansa, painetta olla ehjempi ihminen. Ympärillämme olevat saattavat kuitenkin nähdä meidät toisin. He näkevät meidän ponnistelumme, hyvän tahtomme ja sen kovan työn, jonka olemme tehneet päästäksemme tänne asti. Kun me itse näemme vain heikkoutta, ympärillämme olevat näkevät roihuavan liekin sisimmässämme ja kaiken sen vahvuuden, jolle me itse olemme sokeita.

Koko kristinusko pohjautuu samankaltaiselle ajatukselle: Jeesus tuli ihmiseksi ja eli ihmisen elämän, koki valtavaa kipua ja kärsimystä, näytti voimansa heikkoudessa. Kaikkivaltias ja täydellinen Jumala tietää omakohtaisesti, mitä on ihmisen kärsimys. Heikkous kantaa siis mukanaan myös valtavaa voimaa ja mahdollistaa yhteyden toinen toisiimme ja Jumalaan.
Omat heikkoutemme ja kokemamme kärsimykset voivat olla meille valtava risti kantaa, mutta se ei tarkoita, että meidän olisi pakko jäädä niihin kiinni ja antaa niiden repiä itsemme rikki. Voimme löytää niille paikan elämämme tarinassa ja ehkä kääntää niitä vielä voimavaroiksi niin itsellemme kuin toisillemmekin. Ehkä kaikki kääntyy vielä hyväksi.
– Emmi Gong
Hyvä kirjoitus!
TykkääTykkää