Seutula, muistojeni Bulevardi

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Helsingin maalaiskunnan luoteiskolkassa Seutulan idyllisessä maaseutukylässä, jonne muutimme vuonna 1950. Kunnan alue oli laaja, mutta asukkaita siellä eleli tuolloin vain 18 000. Elämäni kaksi tärkeää vuosikymmentä vierähtivät siis väljissä maisemissa.

Kyseinen maalaiskunta urbanisoitui sittemmin Vantaan kaupungiksi, Suomen neljänneksi suurimmaksi. Seutulaankin muutti lisää asukkaita, torppien tilalle nousi tiilitaloja, kärrypolutkin saivat oman tienimen, isompia väyliä päällystettiin, ja rakennuksille annettiin selvät osoitteet. Kylän laajoilla peltoaukeilla edelleen viipyilevä hevosenlannan haju muistuttaa kuitenkin maaseutujuurista.

Usein pyörälenkkini suuntautuvat nyky-Seutulan erinomaisille asfalttiteille, jollaisista lapsena pääsin nauttimaan vain Helsingissä, koulukaupungissani.

Kirjailijana tunnettu sisarentyttäreni totesi eräässä lehtihaastattelussa, että jokaisen kannattaisi tallentaa elämäntaivaltaan jälkipolville. Hän kertoi olevansa kiitollinen isoisälleen, joka vielä 90 vuoden ikäisenä innostui kirjoittamaan vaiheistaan kaksi omakustannetta. Näistä ensimmäinen liittyy lapsuuteen, nuoruuteen ja erityisesti sotavuosiin rintamalla. Toinen kirja kertoo hänen opettajanurastaan pääasiassa Seutulan kansakoulussa.

Varsinkin ikääntyessään moni kiinnostuu sukujuuristaan, ja silloin edellisten sukupolvien taltioimat elämänvaiheet nousevat arvoon arvaamattomaan. Muistot esi-isien ja –äitien kokemuksista ovat tärkeitä, sillä suvun historia vaikuttaa monin tavoin ihmisen elämänkulkuun.

Itselleni oli silmiä avaava kokemus, kun perehdyin pääosin Janakkalassa asuneen isoisäni värikkääseen elämään. Jo ennen syntymääni kuolleesta Maurits-ukista oli säilynyt vain muutama valokuva ja omat kiertokoulupohjalta raapustetut vähäiset muistiinpanot. Nämä olivat minulle kuitenkin arvokas apu, ja ne yhdessä digitoitujen kirkonkirjojen, muiden viranomaisten asiakirjojen ja sanomalehtiarkistojen kanssa auttoivat pääsemään varsin syvälle hänen vaiheisiinsa. Onnistuin isoisän historiaa penkomalla jäljittämään esivanhempani aina 1700-luvun alkuun saakka.

Vähimmillään omien elämänvaiheiden tallentaminen tarkoittaa parhaiden valokuvien säilyttämistä henkilönimineen, kuvausaikoineen ja tapahtumatietoineen. Kotiarkistossani on pari kenkälaatikollista vanhemmiltani ja muilta sukulaisilta periytyneitä valokuvia. Harmittavan monesta kuvasta nuo tärkeät avaintiedot puuttuvat, ja kuvien tulkinta muuttuu arvailuksi.

Ryhdyin kirjoittamaan lapsuus- ja nuoruusvuosieni tapahtumista ja sattumuksista tarinaa. On yllättävää huomata, kuinka hyvin mieleen jää vuosikymmenten takaisia yksittäisiä tapauksia, välähdyksiä ja ihmisten sanomisia. Niinpä kokosin muistamiani juttuja ja albumeista löytyneitä valokuvia aihepiireittäin 50-sivuiseksi monisteeksi, jota jaoin lasteni perheisiin. Palautettakin tuli: ”Kiva huomata, että iskakin on mokaillut”.

Seurakunnan blogistitapaamisessa tulin maininneeksi tästä hengentuotteestani. Kirjoittajatiimimme vetäjä Kristiina Nyman tarttui asiaan ja ehdotti, että kirjoittaisin tästä blogeja ikään kuin jatkojännärinä. Lupasin harkita. Seuraava juttuni varmaan käsittelee jotakin mieleen palautunutta yksittäistapausta, josta voisi olla iloa blogien lukijoille.

Muistellessani tuon monisteen kirjoittamista ja katsellessani sen kansikuvaa, tulee mieleeni virren 560 säkeistö: ”Nyt ihmettelen tässä, näin, Herra, elämässä lastasi talutat: suot armolahjojasi ja hoidat sanallasi ja joka päivä armahdat.”

Tosi on!