Elämän kertojat ja kannattelijat

Olen elänyt aikuisuuden, ehtinyt eläkkeelle, kokenut suomalaisen arjen vaiheita. Pula-aika, maan ja kansan vaurastuminen, kulutusjuhla ja lopulta lamaan johtanut kehitys. 

Minusta on tullut aikalaistodistaja. Kun elämää on enemmän takana kuin edessä, perspektiivi alkaa näkyä. Kehityskulut erottuvat. 

 Arjessa muistot ja muistelut tulevat vastaan konkretiana. Esineet kertovat elämästä, vaikka niiden piti olla vain esineitä. Esineet ovat pala elämää, juuri ne esineet, joilla on eniten elämää harteillaan. 

Kolhiintunut uunivuoka on muutakin kuin vain epäkunnossa oleva astia. Se muistuttaa vieläkin siitä, miten äiti teki ruokaa, täytti astian eri tavoin ja antoi kypsyä uunissa. Näyttöarvo on aikaa sitten mennyt, käyttöarvo loppui säröihin, mutta muistoarvo kompensoi puutteet. Jos vielä, jos sille jotain keksisi, vaikka kukkaruukun suojana käytettäväksi. 

Pieni maljakko, johon äiti laittoi ensimmäiset kukat. Leskenlehdet, valkovuokot. Missään muussa ne eivät näytä yhtä kauniilta. Ja kauniin maljakon valinta kertoo arvostuksesta. Lapsen lahja oli tärkeä. 

Lakanoissa on nimikirjaimet, astiapyyhkeiden pellava on pehmeäksi hiutunut, mutta nimikoinnit tallella. Äidin kädenjälki, vaikka äiti on jo kauan ollut tähtien tuolla puolen. Astiat kuivuvat ilman pyyhettäkin, pesukone viimeistelee pesun niin kuumalla höyryllä, ettei iho sitä edes kestä. Pyyhkeet pysyvät tallessa. 

Se, mitä kutsutaan kehitykseksi, voi olla jollakin esineelle ankara kumppani. Punainen kattila on menettänyt kylkensä hohtoa konepesuissa. Olisi pitänyt osata varoa, kunnioittaa. Ei luopuminen ole aina vaihtoehto, vaikka se joskus järkevää olisikin.  

Muistaa, varoa, arvostaa, kunnioittaa – äidin opetukset äitienpäivän kynnyksellä. 

Ne, joita tutut esineet kannattelevat. 

Kukkia poimi ja muistoissa kulki Liisa.