Yksityisiä ajatuksia

Silloinkin, luonto oli heräämässä. 

Hiirenkorvien vihreys sävytti maisemaa. Puissa lauloi ja liversi. 

Valkovuokot kukkivat ja ketunleivät käänsivät kasvonsa aurinkoon.

Kevät vaihtui kesäksi, tarkalleen sinä päivänä. 

Elämässä oli monta uutta aloitusta. 

Elämä opettaisi meitä, vielä. 

Kun muodot ja värit loksahtavat täydellisesti toisiinsa ja kuvio hahmottuu, pala on löytänyt kumppaninsa. Palapelin logiikka on yksiselitteinen, vaikka joskus työläs.

Ihmisten kesken täytyy välillä katsella ja sovitella. Aikanaan kuviot hahmottuvat, oivalliset tai epätäydelliset. 

Lopputuloksen kannalta ei ole oleellista, millaisia palaset ovat, vaan se, millaisen kokonaisuuden ne yhdessä muodostavat. Elämä muotoutuu elämällä, ei pelaamalla. Määränpään tunnistaa varmasti, kun huomaa, että kaikki askeleet on astuttu. 

Kukaan ulkopuolinen, läheinenkään, ei voi tarkkaan tietää, kuka kenellekin on se oikea. Hyväntahtoisiksi naamioituja neuvoja kyllä riittää, mutta ulkopuolinen näkee vain – ulkopuolen. 

Miksi mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin toisten ihmisten yksityisin elämä? 

Noloja, raivostuttavia, sivistymättömiä ja epäkohteliaita huomautuksia on maailma täynnä. 

Huomauttelija kertoo enemmän itsestään kuin aavistaakaan, paljastaa kateutensa, pelkonsa ja ahdistuksensa. 

Elämä on yksityistä. Syvimmät salaisuudet on jokaisen lupa pitää salassa. Yhdessä eläminen merkitsee yksityisimmän kunnioittamista. On lupa yksityisyyteen, yhteiseen ja erilliseen. Omaan elämään, myös parisuhteessa. 

Olemme luvanneet olla yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Vaikeuksien kohtaaminen kysyy voimia, elämän käänteet karaisevat. Onni voi maistua myös kyyneleiltä. Luottamus ja kunnioitus eivät petä, vaikka maailma pettäisi. Luja liitto on voimavara, jonka merkitys kasvaa vuosien aikana. 

Jokainen kantaa mukanaan entistä. Menneestä oppiminen on taitolaji ja jalo ihanne, menneissä rypeminen turhaa. Lempeä unohtaminen näyttää olevan paljon vaikeampaa kuin kitkerä muistaminen. 

Lapsuuskodissani oli kunniapaikalla isovanhempien kultahääkuva. Mamma ja Pappa, tupansa takakammarissa, onnittelukukkien keskellä, vakavina. Kuva on tallessa, vanha kehys haurastunut, sen olen uusinut.

Mammalla on mustan leningin rintamuksessa kunniamerkki, joka hänelle myönnettiin, kun yksi pojista kaatui talvisodan loppuvaiheessa. Oliko se hänen ainoa korunsa? 

Pikkutyttönä katselin kuvaa ja ajattelin, kuinka voi olla mahdollista elää noin vanhaksi, olla naimisissa noin kauan. Pystyisikö sitä edes elämään niin kauan?

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt, miten he jaksoivatkaan rakastaa, läpi kaikkien surujen ja murheiden, kovan työn ja ankaran, vaatimattoman elämän. Samaan suuntaan katsoen. 

Puut ovat hiirenkorvalla, niin kuin silloin. Nytkö se jo on, vuosipäivä? 

Älkää vielä kysykö meiltä, miten tähän asti on päästy. 

Ei ihmeitä, vain elämistä päivästä seuraavaan. 

Nämä ovat vasta ensimmäiset 50 vuotta. 

Kiitos niistä kaikista!