Seutula, muistojeni Bulevardi – osa 3

Aikaisempi blogini (28.4.2021) taustoittaa elämääni Seutulassa, lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylässä. Noista muistoista poimin kirjoituksiini teemoja, joissa kansallisesti tärkeät asiat ja omat kokemukseni kohtaavat. Tällä kertaa muistelen koulunkäyntiä 1950- ja 1960-luvuilla.

Ennen peruskoulun tuloa lapset kävivät kansakoulua vähintään neljä luokkaa, minkä jälkeen saattoi pyrkiä oppikouluun. Jos jatkoi kansakoulussa, päästötodistuksen sai kuudennen luokan jälkeen, ja ennen rippikouluikää pääsi työelämään. Töitä sai hyvin kansakoulupohjaltakin, mutta urahaaveissa piti säilyttää maltti.

1950-luvulla ”jatkokoulut” alkoivat yleistyä. Seutulassa opettajaisäni piti parina iltana viikossa jatkokoulua niille, jotka halusivat lisäsivistystä kuudennen luokan jälkeen. 1960-luvulla jatkokoulut muuttuivat kansalaiskouluiksi, joissa saattoi suorittaa seitsemännen ja kahdeksannen luokan. Näitä kouluja kunnassa oli vain muutama, meitä lähin oli Veromiehenkylän koulu nykyisen Kartanonkosken kupeessa.

Kaupungeissa oli oppikouluja. Lahjakkailla kaupunkilaislapsilla oli hyvä mahdollisuus käydä maksullista oppikoulua. Vähävaraisille myönnettiin vapaaoppilaspaikka eli vapautus lukukausimaksusta.

Maaseudulla tilanne oli toinen. Laajassa Helsingin maalaiskunnassa oli aluksi vain yksi oppikoulu. Harva Seutulan koulun oppilas ylipäätään pyrki Tikkurilan yhteiskouluun hankalan matkan vuoksi. Kansakoululuokaltani oppikouluun meitä lähti vain kaksi. Monen muunkin kyvyt olisivat riittäneet pitempään koulutukseen.

Oppikouluun pyrittiin kevään pääsykokeissa. Minä valmentauduin koko talven vuoden 1958 koitokseen suorittamalla itseopiskeluoppaan avulla äidinkielen ja laskennon tehtäviä.

Isä arveli, ettei maalaispoika voi menestyä pääsykarkeloissa. Niinpä hän etsi Helsingistä koulun, joka on paitsi kätevien liikenneyhteyksien varrella myös sen verran tuntematon, ettei kansakunnan terävin kärki sinne pyri. Meilahden yhteiskoulu Taka-Töölössä täytti vaatimukset.

Pääsykokeet pidettiin kahtena päivänä kesäkuun alussa. Viikon kuluttua menimme kuulemaan tuloksia, isä jännittyneenä, minä tyhmän rentona. Koulun rehtorina oli taidemaalarisuvun jälkeläinen Mary von Wright, wrightiläisen työväenliikkeen perustajan Viktor Julius von Wrightin tytär. Muistan rehtorin nousseen arvokkaasti juhlasalin puhujapönttöön, hiljentäneen kuulijat pitkällä taidepaussilla, ja alkaneen sitten lukea kokelaiden pistemääriä. Vanhempieni yllätykseksi menin heittämällä sisälle oppikouluun.

Sodanjälkeisten ikäluokkien lapsiruuhkassa koulut olivat tupaten täynnä. Kansakouluissa saattoi olla aamu- ja iltavuorot tasaamassa tilankäyttöä. Meilahden oppikoulussa rinnakkaisluokkia oli jopa neljä, ja kaikkiin tungettiin yli 40 oppilasta. Meidän ensimmäisen luokkamme aloitusvahvuus oli 44. Miksi jotkut pitävät nykyisin 20 oppilaan luokkia ylisuurina?

Kansakoulussa koulumatkani oli lyhyt: yläkerrasta pihalle ja pihan poikki toiseen rakennukseen. Oppikouluun siirtyessäni matka piteni kahteen peninkulmaan ja kesti vajaan tunnin. Bussiyhteydet kotikylältä koulun viereen olivat hyvät. Pysäkillä Helsingissä auton odottaminen oli jännittävää, koska eri linjojen busseja tuli ja meni taajaan. Linjanumeroita ei tunnettu. Matkan päätepistettä ja väliasemia osoittavat kilvet olivat pieniä ja näkyivät huonosti varsinkin pimeässä. Pysäkillä värjötteleville matkustajille liikennöitsijän auton väri oli tärkeä tunnusmerkki, jonka perusteella osasi viitata oikean bussin pysähtymään.

Monissa autoissa oli vain yksi ovi edessä, ja ruuhka-aikoina linja-auton perältä piti lähteä hyvissä ajoin nousemaan kohti nokkaa ehtiäkseen pois määräpysäkillä. Tupakointi oli sallittu auton perällä. Yhdenkin Seutulan bussin takaosassa oli oikein väliseinällä varustettu ”kabinetti” tupakoitsijoilta varten.

Koulun aamuhartaus alkoi tasan kahdeksalta, ja sinne marssittiin jonossa luokittain. Samalla kellonlyömällä ulko-ovet lukittiin, ja myöhästyneet päästettiin sisään vasta aamuhartauden jälkeen nimien keruun jälkeen. Riittävä määrä myöhästymisiä johti kotimuistutukseen, mikä oli rangaistuksista lievimpiä.

Meillä kotona koulunkäyntiä pidettiin hyvin tärkeänä, ja minäkin otin sen tosissani. Läksyt luettiin heti koulusta tultua, ja muut puuhat aloitettiin vasta sen jälkeen. Koulussa oli tarjolla monenmoista harrastustoimintaa, mutta ainoastaan iltaisin. Pitkämatkalaisena en tietenkään voinut osallistua koulun kerhoihin, ja harrastaminen rajoittuikin kotikylällä puuhailuun kavereiden kanssa.

Suomessa on kuljettu pitkä taival lukkarinkoulun ja kiertokoulujen kautta kansakouluun ja peruskouluun. Kirkolla on ollut merkittävä tienraivaajan rooli kansan opettamisessa lukemaan ja kirjoittamaan. Nykyisin koulutus on yhteiskunnan keskeinen tehtävä, ja oppivelvollisuuttakin on hiljattain jatkettu lukion tai ammattikoulun puolelle. Jokaiselle on nyt tarjolla hyvä määrä oppia, jos vain opiskelu suinkin maistuu.

Vielä työurani alkuaikoina moni työtoverini oli tullut työelämään kansakoulupohjalta ja oppinut työtä tekemällä hallitsemaan ammattinsa. Joukossa oli sellaisia lahjakkuuksia, että toisenlaisista lähtökohdista he olisivat päätyneet aivan huipulle yritysten tai valtion leivissä. Kunnioitukseni heitä kohtaan on suurta.

Saamme olla kiitollisia siitä, että nyky-yhteiskunnassa kaikilla lapsilla ja nuorilla on olennaisesti paremmat mahdollisuudet ponnistaa kykyjään vastaavalle tasolle. Kiitos kuuluu myös kirkolle, joka aikoinaan raivasi polun kunnolliselle opintielle.