Hannu-Pekka Laiho

Valikoitu ehdottomuus vai ymmärtävä suvaitsevaisuus

On Suomen suven juhla. Siniristilippu liehuu. Helteinen, valoisa kesäyö on parhaimmillaan. Muistan, kuinka lapsuudessani pystytimme kotitalomme ovenpieliin lähimetsästä haettuja, hyvältä tuoksuvia nuoria koivuja. Lähisaaristossa karkeloitiin juhannussalon ympärillä.

Lapsetkin saivat pukea päälleen vähän paremmat kesävaatteet. Oli juhlan aika. Vanhempanikin uskalsivat hetkeksi hellittää kiireisen arkisen aherruksen keskellä. Juhannus oli yhdessäolon juhlaa, mutta kaikki tiesimme myös sen, että juhannus oli myös Johannes Kastajan syntymän juhla.

Tänään, vuosikymmeniä myöhemmin, moni asia on toisin. Edelleen juhannusta juhlitaan, mutta harva pitää sitä kristillisenä kesäjuhlana. Enemmän innostaa kesän karnevaali. Tämä näkyy sitten myös arjen uutisotsikoissa.  Liian monelle tämä oli viimeinen juhannus.

Lupasin edellisessä blogissani, että jatkan tässä kirjoituksessani siitä, mihin viimeksi jäin eli jatkan kristillisyyteemme kietoutuneen ”valikoidun ehdottomuuden” miettimistä. Lupasin pohtia suomalaisten usein valikoivaa suhtautumista Israeliin ja varsinkin nykyisen, poliittisen Israelin toimintaan. Asiahan on ollut varsin paljon esillä viime kuukausien aseellisten levottomuuksien takia.

Olen aina pitänyt ongelmallisena, jos päivänpolitiikka ja uskonto sotketaan keskenään. Viimeksi pohdiskelin Päivi Räsäsen lausuntojen poliisitutkintaa ja valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen nostamia syytteitä. Niissähän oli ehdottomuuden problematiikkaa niin Räsäsen kuin Toiviaisenkin puolelta.

Räsäskohu ei ole vieläkään laantunut ja olemme myös saaneet uusia esimerkkejä politiikan ja uskonnon tarkoitushakuisesta symbioosista. USA:ssa nimekkäät akateemiset vaikuttajat ja professorit vaativat matkustuskieltoja ja talouspakotteita Räsästä vastaan vihapuheista syytteet nostaneelle Suomen valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle. Toinenkin esimerkki on USA:sta. Amerikan katolinen kirkko aikoo estää presidentti Joe Bidenin pääsyn ehtoolliselle, koska hänen hallintonsa ei vastusta abortteja. Tilannetta ei auta edes se, että Bidenin henkilökohtainen mielipide ei ole sama kuin hallinnon. Molempien USA:n tapausten taustalla on lopulta ensisijaisesti maan sisäpolitiikkaa.

Keravan kirkko kukkivien kirsikkapuiden keskellä.
Keravan kirkko kukkivien kirsikkapuiden keskellä.

Mutta jatketaan valikoidun ehdottomuuden pohtimista, siis Lähi-idässä! Ehkä ehdottomuuden pohtiminen sopii myös näin juhannuksen teemaan, pidetäänhän Johannes Kastajaa varsin äkkivääränä ja yksitotisena julistajana. Mutta on Johanneksessa toinenkin puoli. Hän saarnasi lähimmäisenrakkaudesta, kohtuullisuudesta ja parannuksesta. Johannes Kastaja oli tiennäyttäjä, joka vaati kääntämään katseet pois itsestään ja keskittymään kristinuskomme keskushenkilöön.

Tämä on myös näkökulma, jota voisi käyttää, kun ihmettelen joidenkin kristittyjen suomalaisten Israelin valtiota tukevaa, ja Vanhan testamentin kirjoituksista kumpuavaa valikoitua ehdottomuutta. Eikö Uuden testamentin mukaan Jeesuksen kuolema Golgatalla kääntänyt kokonaan uuden lehden siinä, miten meidän pitäisi suhtautua muihin ihmisiin, myös toisin uskoviin?

Lähi-idän viime kuukausien kriisissä on riittänyt uutisotsikoita, mutta harva meistä on pysynyt mukana siinä, mistä tapahtumissa todella on kyse. Suhtautuminen Lähi-itään ja varsinkin Israeliin, on aihe, josta mielipide muodostuu sen mukaan, kenen ”tarinan” kautta asiaa tarkastelee. Valtaosin näkökulmat jakaantuvat kahtia. On maansa menettäneiden ja pakolaisiksi joutuneiden ja jatkuvien vaikeuksien keskellä elävien palestiinalaisten näkökulma. Mutta on myös holokaustin kokeneen, lopulta kotiin johdatetun Jumalan omaisuuskansan kärsimystarina.

Ongelman taustasyitä on kuitenkin paljon, paljon enemmän. Siksi itse pidän valitettavana sitä, että liian usein asia yksinkertaistetaan. Usein kuulen jumalanpalveluksen esirukousjaksossa pyynnön Israelin suojelemiseen ja siunaamiseen, mutta samalla unohdetaan kokonaan kriisin toinen osapuoli – palestiinalaiset ja muut kärsijät. Ajattelen, että kaikille pitäisi pyytää siunausta, ymmärrystä ja viisautta. Jos rauhaa todella halutaan edistää, sen tekemiseen tarvitaan kaikki sekavan kriisin osapuolet!

Usein julkisuustaistossa kärsijöiksi mielletään vain historian saatossa kovia kokenut juutalaisväestö. Alueella iät ajat myös asuneet, rauhallista elämää haluavat palestiinalaiset, tai arabitaustaiset heimot, saavat kaikki terroristileiman, vaikka levottomuuksia lietsovat vain tietyt militanttiainekset.

Meille on tuttua, että osalla suomalaisista – ja muidenkin, kristinuskoa tunnustavien maiden ihmisistä – on hyvin ehdoton ja kritiikitön mielipide juutalaisista ja Israelista. Mielipide rakentuu siis Vanhan testamentin teksteistä kumpuaviin tulkintoihin. Israel nähdään erityisasemassa olevana, valittuna Jumalan suojelua nauttivana kansana ja että juutalaisilla on keskeinen merkitys uskonnollisissa kirjoituksissa kuvattujen ihmiskunnan lopunajan tapahtumien toteutumisessa.

Tämä on näkökulma, jota monet juutalaistaustaiset organisaatiot myös haluavat korostaa. Kyse on siis juuri tuosta juutalaisten ”tarinasta”. Tämä joidenkin kristittyjen edustama näkemys ei ole edes kovin vanha ja tutkijat kutsuvat sitä nykyään kristilliseksi sionismiksi.

Tämä tiukka tulkinta lähtee siis siitä, että Raamatun Israel on sama kuin vuonna 1948 itsenäistynyt poliittinen Israelin tasavalta. Monet raamatuntutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Raamatussa mainittu ”Israel” tarkoittaa Jumalan omia, siis kaikkia kristittyjä, ei yhtä valtiota ja sen asukkaita.

Kristillisen sionismin mukaan moderni Israelin valtio toteuttaa Jumalan Abrahamille antamaa jumalallista valtuutusta ja lupausta: ”Minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat ja kaikki ihmiset maan päällä tulevat siunatuksi sinun kauttasi” (1 Moos. 12:3). Tämän tekstin perusteella eräät suomalaisetkin kristityt kokevat päätehtäväkseen juutalaisen kansan ja erityisesti jopa Israelin valtion kaikinpuolisen tukemisen ja jakeen loppuosa – ”ja kaikki ihmiset maan päällä tulevat siunatuiksi sinun kauttasi” – näyttää unohtuvan.

Mielenkiintoista on ollut jopa nyt asemansa – ainakin toistaiseksi – menettäneen kiistellyn pääministeri Benjamin Netanjahun näkeminen Jumalan asialla olevaksi johtajaksi. Tätä näkemystä edes harva israelilainen jakaa!

Uskonto ja politiikka kulkevat siis käsi kädessä. Jopa uutisten välittäminen Israelin hallituksen toimista, tai varsinkin kriittinen suhtautuminen hallituksen päätöksiin, koetaan suorana vihamielisyytenä Jumalaa kohtaan.

En lähde tässä blogissaan perkaamaan niitä syitä, miksi muutaman viikon takainen konflikti ryöstäytyi veriseksi taisteluksi, koska tiiviskin taustojen avaaminen veisi sivu kaupalla tilaa. Silti ei kaikkia syitä pysyisi analysoimaan. Lisäksi minulla ei ole – tuskin kellään muullakaan Suomessa – hallussaan pitävää faktatietoa tapahtumien taustoista tai vaikuttimista. Sanon kuitenkin, että niin pääministeri Benjamin Netanjahulla kuin palestiinalaisten edustajilla ja Hamas-järjestöllä on käyttäytymiseensä ihan muut, Raamattuun liittymättömät syyt!

Syyttelyn sijaan esitän huoleni. Israelin ja Palestiinan alueella asuu ihmisiä, jotka kärsivät suunnattomasti siitä, että ovat joutuneet häikäilemättömän paikallisen ja kansanvälisen politiikan pelinappuloiksi. Liian monet kärsivät tilanteesta menettämällä henkensä, tuhannet ja taas tuhannet menettämällä terveytensä, läheisensä, kotinsa.

On väärin, jos me Suomessa lähdemme tuomitsemaan kaikki palestiinalaiset terroristeiksi ja lähdemme julistamaan, että Israelin armeijalla on Raamatun antama oikeus hävittää Palestiina maan tasalle. Siihen ei ole minun maailmassani mitään raamatullista perustetta. ”Minun Raamatussani” mainittu Israel tarkoittaa valittua kansaa, tietyllä tavalla siis myös meitä kristittyjä, ei vuonna 1948 perustettua nykyistä Israelin valtiota.  Onneksi joku viisaampikin on samaa mieltä!

Kun asiat ovat monimutkaisia ja vahvan propagandan värittämiä, koetan välttää ehdottomia mielipiteitä. Yritän kuitenkin seurata Lähi-idän tilannetta ja jopa sellaista keskustelua, joka on kaukana omista näkemyksistäni.

Yksi mielenkiintoinen uusinta sattui korviini Radio Deistä. Siinä teologian tohtori Eero Junkkaala ja Suomi-Israel yhdistysten liiton puheenjohtaja, konsultti Risto Huvila keskustelevat suhtautumisesta Israeliin, Palestiinaan ja palestiinalaisiin. Eero Junkkaala ei tue kristillisen sionismin tulkintaa, Huvila taas kannattaa sitä hyvin avoimesti ja ehdottomasti. Parasta on, että hyvin erilaisia näkemyksiä edustavat ihmiset voivat keskustella aiheesta maltillisesti. Jos sinua kiinnostaa tuo keskustelu, löydät sen tämän linkin kautta:

 KUUNTELE – Viikon debatti astuu Pyhälle maalle ja kysyy: Kumpi on Jumalan silmäterä – Israelin valtio vai kristillinen seurakunta? – Radio Dei[HL1] [HL2] . 

On sinänsä mielenkiintoista, että keskustelu on käyty jo syksyllä 2019 – eikä oikeastaan mikään ole vajaassa parissa vuodessa muuttunut!

Hannu-Pekka Laiho


0 comments on “Valikoitu ehdottomuus vai ymmärtävä suvaitsevaisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: