Onnen sävel, henkilökohtaisesti

Kirjoittelen tämänkertaista pakinaa varsin harvinaisissa tunnelmissa. Tasan 50 vuotta sitten varmistelin lapsuudenkodissani, että kaikki on kunnossa. Tumma puku, valkoinen paita, valkoinen rusetti, taskuliina, kengät. Muutaman tunnin kuluttua astelisin Uudenkaupungin kirkon pitkää käytävää käsi kädessä Pirkon kanssa kohti alttarilla odottavaa pastori Hannu Palmua. En muista suuremmin hermoilleeni, mutta jännittynyttä kihelmöinti oli varmasti ilmassa.

Tänään lauantaina 24. heinäkuuta on siis kultahääpäivämme aamu. Viisikymmentä vuotta on pitkä aika – ja kuitenkin niin lyhyt. Siihen mahtuu monenlaisia päiviä, joista kaikista olen kiitollinen. Saattaa tuntua kummalliselta, mutta mukana ei ole montaa harmaata päivää, en ainakaan muista niitä. Olemme tätä yhdessäkin usein miettineet.

Tuo kirkon käytävää pitkin, kohti alttaria asteleminen, sisältää tärkeimmän selityksen aurinkoisiin päiviin. Kun pastori Hannu Palmu lausui sanat ”Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa, kysyn sinulta Hannu-Pekka Laiho, tahdotko rakastaa Pirkko Hannele Päivärintaa myötä ja vastoinkäymisissä…”, oli kyse ihan jostakin muusta kuin rituaalisesta vihkikaavasta. Rakkaudeksi muuttunut ystävyytemme alkoi seurakuntanuorissa. Siksi lupauksen antaminen ”Jumalan kasvojen edessä” oli vakava paikka.

Hannu Palmun lausumissa sanoissa oli toinenkin tärkeä kohta. Se oli ”tahdotko…myötä ja vastoinkäymisissä”. Sitoutumiseen liittyy siis haluaminen ja tahtominen, ei pelkästään onnen varassa surffaileminen. Usein, jos ”tahtominen” loppuu, loppuu helposti myös koko avioliitto.

Maailma on vuosikymmenien saatossa muuttunut. Yksi hyvin moneen asiaan vaikuttava muutos liittyy ihmissuhteisiin. Elämme nykyään hyvin minäkeskeistä, siis itsekeskeistä, aikaa. Omat tarpeet menevät helposti lähimmäisen tarpeiden edelle. Jos ja kun näin tapahtuu jatkuvasti myös parisuhteessa, siis avioliitossakin, horjuu koko parisuhteen perusta. Minä yksin en ole ”pari”. On myös joku toinen, joka pitää ottaa huomioon.

Toinen merkittävä muutos liittyy uskoon. Minulle oli nuorena hyvin normaalia ja luonnollista pohtia elämän ihmeitä ja tärkeitä kysymyksiä muiden kanssa Raamatun tekstejä pyörittelemällä. Kokoonnuimme papin tai nuorisotyöntekijän kanssa, tai ihan keskenämme seurakunnan nuortentiloissa, leirikeskuksessa tai muualla. Etsimme viisauksia ja ohjeita, väittelimmekin.

Kaiken tuon omalla tavallaan varsin avoimen ja vapaan pohdinnan keskellä oli kuitenkin turvallista olla. Sai kysyä ja ihmetellä, varsinkin kun ”oikeita vastauksia” oli niukalti. Itselleni esimerkiksi suhde Jumalaan rakentui jotenkin lapsenomaisen luonnollisesti. On olemassa jokin suuri, elämää ylläpitävä voima, jonka koen turvaksi ja ystäväksi.

Muistan kun olin varhaisteininä vakavasti sairas. Tein silloin nuoruuden yksinkertaisuudella ”diiliä” Jumalan kanssa. Jos Sinä pidät minusta huolta, minäkin koetan elämässäni käyttäytyä kunnolla!  Jumala on tämän sopimuksen hyvin pitänyt – minun kanssani on ollut välillä vähän niin ja näin.

Ihmisillä on jokaisella hyvin erilaisia elämän polkuja, enkä minä ainakaan osaa lähteä oppimestariksi, mutta jotenkin koen, että elämä kaipaa jonkinlaista kivijalkaa. Se saattaa tulla mukaan lapsuudenkodista, se voi rakentua ystävien kanssa tai se voi löytyä parisuhteessa. Kivijalka rakentuu arvoista, asenteista, tavoista ja arkisista käytännöistä.

Olemme tässä heinäkuussa, koronan rajoitusten vastapainona, juhlistaneet yhteisiä viittä vuosikymmentä monella tavalla – yhdessä ja lasten ja lastenlastenkin kanssa. Viikko sitten kävimme Pirkon kanssa Uudenkaupungin saaristossa, jossa edelleen sijaitsee vanhempieni rakentama vaatimaton saunamökki. Ei ole sähköä, ei kaivoa. Idyllinen puucee sentään mäntyjen katveessa.

Mökillä lueskelin vanhaa mökkipäiväkirjaa. Olin sellaisen sinne vienyt 1980-luvun alussa, vaikka itse mökki valmistui jo 1960-luvun alkupuolella. Avausaukeamalla kirjoitin, että ”toin tämän päiväkirjan tänne mökille, jotta sinäkin voit kirjata näille sivuille muistojasi, ajatuksia, elämäsi viisauksia ja tekemisiäsi jälkipolvia varten.”

Kirjan lukuisissa merkinnöissä korostuvat kiitollisuus, perhekeskeisyys, luonnon kauneus ja onni. Karut ulkosaariston kalliot, auringonlaskut, myrskyt, kitukasvuiset puut ja kivienkoloissa sinnittelevät kukkasetkin ovat syöpyneet kävijöiden sieluun, mutta samalla ne näyttävät myös antaneen valtavasti voimaa elämän arkeen. Niukkuus ja karuus antavat voimaa, ei yltäkylläisyys ja rikkaus. On vain osattava katsoa ja nähdä.

Monen ihmisen elämänpolulla on kiviä, juuria ja isompia kantojakin. Niitä on varmasi myös lähellä kulkevan polulla, vaikka hän näyttäisi astelevan kadehdittavan huolettomana hyvin asvaltoitua valtatietä. Vanha sanonta väittää, että kateus vie kalatkin järvestä. Mutta se vie paljon muutakin. Helposti oman onnellisuutenikin.

Hääpäivälaulunamme olemme kuunnelleet trubaduuri Samuli Putron kaunista ja koskettavaa laulua ”Älkää unohtako toisianne”. Tässä laulussa on paljon viisautta, kannattaa kuunnella koko kappale Youtubesta!

Älkää unohtako toisianne

c Samuli Putro

Tuossa seisoo lapsuutenne
Polkee jalan syrjällä
Lentoaikaa ilmapalloon
Ja näissä hetkissä

Vahvistakaa kakseutenne
Olkaa usein käsikkäin
Salaisuutta jakakaa

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Suoristakaa riitanne
Kohta on jo huomenna
Valittuja lauseitaan
Voi käyttää tai suojella

Hullaantukaa kauneudesta
Olkaa vaiti yhtäkkiä
Sisämaasta rannikoille
Kosketus on puhetta

Tästä alkaa elämänne
Vaarallisin kohtaus
Rakkauttanne tukekaa

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Kun äänenne sortuvat useista kohdista
Löytäkää korjattavaa
Periksi antava säilyttää kasvonsa
Palkinnot kun jaetaan

Jos aamua seuraava hetki on ilta
Niin tuhlaatte vuosia
Oppikaa toisenne valoisaan aikaan
Ja oppikaa pimeys myös

Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Kun arki on taipuva itseään toistamaan
Keksikää poikkeuksia
Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos
Voi taipua kuukausia

Kun olette hauraita, olette vahvoja
Kallion kaltaisia
Luottakaa itsenne elämän kyytiin
Ja nauttikaa matkasta

Hannu-Pekka Laiho