Seutula, muistojeni Bulevardi – osa 4

Aikaisempi blogini (28.4.2021) taustoittaa elämääni Seutulassa, lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylässä. Noista muistoista poimin kirjoituksiini teemoja, joissa kansallisesti tärkeät asiat ja omat kokemukseni kohtaavat. Tällä kertaa muistelen 1950- ja 1960-luvun lapsille ja nuorille tarjolla olleita kesätöitä.

Ennen lapsiasiainvaltuutetun viraston keksimistä lapset pantiin pienestä pitäen töihin. Koulujen syyslomakin sai alkunsa siitä, että perunannostossa tarvittiin paljon käsiä poimimaan sato säkkeihin ja laatikoihin. Monin paikoin koululuokat keräsivät puolukoita koulun keittiöön, ja ravitsevaa puolukka- tai ruispuolukkapuuroa syötiin sitten pitkin talvikautta. Maalaistaloissa oli paljon hommia, joissa lapset saattoivat auttaa ja näin tienata oman ylöspitonsa. Esimerkiksi heinätöissä lapset haravoivat kasaan ”rippeitä” eli korsia, jotka olivat jääneet jäljelle heiniä ”seivästettäessä”. Tämä ilmaistyö tuli minullekin tutuksi enoni heinäpelloilla Pohjois-Karjalassa.

Palkkatyöelämään tutustumiseni alkoi kymmenvuotiaana hernepellolta. Naapurissa viljeltiin hernettä, ja sitä kuskattiin jo ennen kukon heräämistä pienellä kuorma-autolla Sörnäisten Tukkutorille. Torimyyjät ostivat sieltä tuotteita kojuilleen Kauppatorille ja Hakaniemeen.

Herneenpoiminta sopi hyvin lapsille. Palot poimittiin kymmenen litraa vetäviin pärekoreihin. Työ oli urakkaluonteista, ja täydestä korista maksettiin muutama markka. Illansuussa korvaus saattoi parantua, jotta väsyneenä jaksaisi pinnistellä myyntiin vielä yhden korillisen. Palkka maksettiin verottajan selän takana suoraan käteen. Osa tuloista kului jo samana iltana suklaatuuttiin kylän kioskilla.

17-vuotiaana pääsin koko kesäksi verokirjatöihin ”bensapojaksi”. Naapurikylään valmistui moderni huoltoasema, Keimolan Esso, josta alla on kuva 1960-luvulta. Asema toimii edelleen Kivistön juna-aseman kupeessa, nyt Nesteen väreissä ja monin tavoin uudistuneena.

Autoalasta jo varhain kiinnostuneena kävin loppukeväästä kyselemässä huoltoasemalta töitä, mutta bensapojan paikat oli ehditty luvata muille. Jätin kuitenkin yhteystietoni huoltamon esimiehelle. Kesäkuun puolessa välissä hän soittikin ja kertoi, että yksi pojista oli saanut muualta töitä. Lähdin salamana viiden kilometrin päähän huoltoasemalle sopimaan töistä, ja aloitin hommat seuraavana päivänä 1,75 markan tuntipalkalla (nykyrahassa 3,25 euroa). Sama palkka juoksi pyhät arjet. Työhulluudesta jo tuolloin kärsivänä painoin töitä kuusi viikkoa putkeen ilman ainuttakaan vapaapäivää. Kuukaudessa tästä kertyi palkkaa lähes 800 euroa, mistä koulupojan pankkitilille kertyi mukavat säästöt.

Bensapojan työ oli mielenkiintoista ja opettavaista. Virkapukuna oli Esson siniset housut ja takki sekä lippalakki logoineen. Tehtäviin kuuluin bensanlaiton ohella tuulilasin peseminen, öljyn ja jäähdytysveden tarkistaminen, akkuhappojen tason tarkistus ja mahdollinen tislatun veden lisääminen, ja jos aikaa jäi, rengaspaineetkin saattoi tutkia. Asiakkaat maksoivat ostoksensa sisällä, ja usein ostivat paljon muutakin kuin bensiiniä. Huoltoasemalla oli öljyjen ja nesteiden ohella hyvä valikoima tuulettimen hihnoja, sytystystulppia, tuulilasinpyyhkimiä, polttimoita, renkaita ja muita kulutusosia. Tupakkaa meni myös paljon, mutta olut ei saanut vielä olla valikoimissa.

Huoltoaseman ravintolassa sai syödä jonkinlaiseen asevelihintaan. Tuohon aikaan ”ulkona syöminen” ei kuulunut perheemme tapoihin, joten ulkoruokintaa piti hyödyntää täysimääräisesti. Erityistä herkkua olivat käristetyt perunat, joiden päälle oli levitetty paistettu muna. Vihannekset eivät kuuluneet annokseen. Yleensä olin kuitenkin omien eväiden varassa. Repusta kaivoin metwurstileipiä, ja palanpainikkeeksi ostin huoltoaseman automaatista keltaisen jaffan. Vieläkin tuo makuyhdistelmä jaksaa puistattaa! Kotona söin pääruuan. Äiti ajoitti jonkin aterian aina niin, että pysyin lämpimässä ruuassa riippumatta siitä, oliko kysymyksessä aamu- vai iltavuoro.

Varsinkin lauantai-iltapäivisin huoltoasemalla oli kova kiire, kun ”kaikki” matkustivat silloiseksi viikonlopuksi eli lauantai-illaksi ja sunnuntaiksi maalle. Palvelutasosta piti tinkiä, ja tuolloin ehdittiin vain tankata auto, pestä tuulilasi ja ehkä tarkistaa öljyt.

Isompia kommelluksia sattui vain yksi. Olin tarkistamassa Kupla-Folkkarin akkunesteitä. Akku oli hankalasti takapenkin istuinosan alla. Istuinta piti nostaa vähän ylös ja irroittaa samalla akun päällä olevaa metallikantta pidättävä salpa. Jotenkin onnistuin säheltämään metallikannen osumaan akun napoihin. Kipinä räjäytti kennoissa muhineen vedyn, ja akku paukahti halki. Akkuhapot valuivat auton sisälle, mutta onneksi eivät roiskuneet silmilleni. Pienet torut tästä seurasi, mutta huoltoaseman vastuuvakuutus korvasi asiakkaan vauriot.

Seuraavat kesätyöpaikat liittyivätkin jo insinööriopintoihini, joissa oli vaatimuksena määrämittainen harjoittelu teollisuuslaitoksissa. Työtoverit muistivat korostaa, että termi harjoittelu on johdettu kantasanasta ”harja”, ja niinpä osalleni tulivat erilaiset siivous- ja järjestelypuuhat. Kokemuksen ja näkemyksen karttuessa pääsin sitten kiinnostavampiin tehtäviin.

Ensimmäinen harjoittelupaikkani kesällä 1967 oli Vantaalla paineilmakompressoreita valmistavassa pienessä tehtaassa. Monien vaiheiden ja mutkien jälkeen päädyin vuosia myöhemmin töihin samaan yritykseen, tällä kertaa vaativiin ammattitehtäviin.

Lapsuuteni ja nuoruuteni ajan työelämä oli käsityövaltaista. Koneita oli vielä harvassa. Useimmat työt oli helppo oppia. Tehtävästä riippuen työntekijältä odotettiin fyysistä voimaa, kestävyyttä, näppäryyttä, kärsivällisyyttä tai tarkkuutta. Näitä ominaisuuksia löytyi nuoriltakin. Varsinkin moni aputyö soveltui myös varttumassa oleville, mistä syystä kesätöitäkin oli heille tarjolla ehkä nykyistä helpommin. Moni nykynuori kipuilee pitkään löytääkseen ensimmäisen työpaikkansa, ja joku syrjäytyy työn etsimiseen turhautuneena. Tästä näkökulmasta meidän 1960-luvun nuorten elämä oli mutkattomampaa.