Hannu-Pekka Laiho

Viimeinen sammuttaa valot

Tuttu hokema, mutta törmäsin siihen nyt elokuussa kahdessakin vähän yllättävässä yhteydessä. Ensimmäinen kerran kärjekäs kommentti heitettiin Turussa elokuun alkupuolella kokoontuneessa kirkolliskokouksessa. Kirkon toiminnasta ja tulevaisuudennäkymistä käytettiin kovaa kieltä.

Toisen kerran ”sammutettavat valot” otettiin esille kiistanalaisen pastori Kai Sadinmaan erottamisen yhteydessä elokuun loppupuolella. Erottamisesta uutisoitiin laajasti ja ymmärrettävästi sosiaalisessa mediassa erottamisesta nousi tietysti somekohu. Eräät Kai Sadinmaan ymmärtäjät tai puolustajat kokivat, että Sadinmaan ”vaientaminen” on osa kirkon lopun alkua. Toisaalta muutamat Sadinmaan vastustajat pitivät koko miestä kirkon lopun airuena!

Olen jostakin syystä – ehkä eniten sattuman oikusta – lukenut elokuun aikana kirkon tulevaisuuteen liittyvää, ja tulevaisuutta pohtivaa, materiaalia satoja sivuja. Olen ollut lukemastani välillä todella innostunut, välillä tosin verenpainekin on noussut – kuten vaimoni Pirkko hyvin voi todistaa. Hän on ollut ”se ensimmäinen vastaantulija”, joka on joutunut kuuntelemaan niin myönteisiä kuin kielteisiäkin huomioitani!

Turussa kokoontunut kirkolliskokous käsitteli kokouksessaan kirkon kuluneiden neljän vuoden strategian onnistumista. Samalla kokous arvioi, mitä on tapahtunut ja mihin suuntaa tulevina vuosina mennään. Tätä varten Kirkon tutkimuskeskus oli tuottanut aiheesta kaksikin kirjaa ja yli 400 sivua taustatietoa ja analyysejä. Saman aiheen pariin ovat lisäksi hyökänneet useat kirkon aktiivikeskustelijatkin.

Kirjapaja julkaisi pari viikkoa sitten keskustelukirjan nimeltään Jokin meitä yhdistää. Siinä mm. Pitäjänmäen ex-kirkkoherra Arto Antturi ja Savonlinnan kirkkoherra Sammeli Juntunen pohtivat, miten kansankirkko on erkaantunut kansasta ja muuttunut työtekijäkeskeiseksi ja byrokraattisiksi laitoskirkoksi.

Toinen Kirjapajan tuore kirja käsittelee koronaepidemian aikana keskiöön noussutta seurakunnan toiminnan digitalisoitumista. Johanna Sandbergin kirjoittama kirja Miten rakennan digiseurakuntaa on mielenkiintoinen ja perusteellinen selvitys verkossa tapahtuvasta seurakunnallisesta toiminnasta ja muusta uudenlaisesta digitaalisesta yhteisöllisyydestä.

Nämä kaikki kirjat ja sen päälle vielä Kirkon tulevaisuuskomitean mietinnön kahlasin läpi mukavana kesälukemisena!

Kristinusko on maailman suurin uskonto ja se laajenee edelleen Afrikassa ja Aasiassa. Kirkkorakennukset ovat hyvin erilaisia, mutta jokin meitä yhdistää. Kuvassa etelä-saksalaisen Taufkirchenin vanha kirkko. Kuva: HP Laiho

Turussa kirkolliskokoukselle raporttinsa antanut tulevaisuusvaliokunta ei siis säästellyt sanojaan. Valiokunta ilmaisi vakavan huolensa siitä, että riittävää muutosta ei ole neljässä vuodessa tapahtunut. Kehityskulku on pysynyt keskeisiltä trendeiltään samankaltaisena jo yli vuosikymmenen. Erilaisia hyviä muutosehdotuksia on tarjottu, mutta monet näistä ovat jääneet toteutumatta. Tällaiseen ei enää mietinnön mukaan ole varaa.

Tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä – ja sen pohjana olevissa Kirkon tutkimuskeskuksen raporteissa – on runsaasti kriittisiä kommentteja. ”Tarvitaan nopeita ja rohkeitakin keinoja”. ”Toimintakulttuurin muutos on välttämätön”. ”Vanhat, ylhäältä tulevat mallit eivät puhuttele”. ”Kirkon on palattava seurakuntalaislähtöiseksi työntekijäkeskeisyyden sijaan”.

Varsin kärjekäskin keskustelu kirkon sisäisestä tilasta, toiminnasta ja merkityksestä on mielenkiintoista ja herättää monenlaisiakin ajatuksia. Muutosta ajavat näyttävät aidosti etsivän keinoja kirkon uudistamiseksi ja kirkon pelastamiseksi. Kriitikot perustavat näkemyksensä ja mielipiteensä useimmiten Raamatun sanaan ja luterilaisen kirkon auktoriteetteihin.

Joillekin saattaa siksi tulla yllätyksenä, että eräille uudistajille ”auktoriteetti”  Martti Luther kuitenkin toimii kelpo kapinallisena vielä vuosisatoja kuolemansa jälkeenkin. Vaikka ei uskoisi, myös luterilaisuuden ”peruskirjasta” – Ausburgin tunnustuksesta vuodelta 1530 – löydetään tienviittoja tähänkin päivään. Luther lähti aikanaan uudistamaan byrokratisoitunutta, sisäänpäin kääntynyttä, autoritaarista ja pappiskeskeistä katolista kirkkoa ja halusi seurakuntalaiset kirkon keskiöön. Tätä näyttävät haluavan myös monet nykyiset kirkon uudistajat.

Pieni anekdootti. Kun oikein syvälle perusteluissa mennään, paljastuu, että esimerkiksi koko sana kirkko on Lutherin Saksassa alun alkaen käännetty kreikan kielestä väärin, tai epätarkasti, saksaksi ja sieltä väärinymmärrys on levinnyt sitten mm. Pohjoismaihin. Sanasta kirkko tuli rakennus ja organisaatio, vaikka kreikan perussana kyria tarkoitti kansankokousta eli antiikin Kreikan kaupunkivaltion lakia säätävää ja päätöksiä tekevää kokousta. Kirkon pitäisi siis nykyään tarkoittaa ihmisistä muodostuvaa seurakuntalaisten yhdessä toimivaa yhteisöä, eikä niinkään julkisoikeudellista organisaatiota!

Kirkon tulevaisuudesta huolissaan olevat pelkäävät kaksi vuotta jatkuneen koronapandemian entisestään kurittavan seurakuntia. Aiempi toiminta on kokoontumisrajoitusten takia monin paikoin hiipunut olemattomiin. Eräissä seurakunnissa jäljelle ovat jääneet vain sunnuntaiset jumalanpalvelusten verkkolähetykset, jotka polkaistiin lähes jokaisessa seurakunnassa nopeasti käyntiin korona iskiessä talvella 2020. 

Kirkon tulevaisuuskuva saattaa näyttää murheelliselta, silti kaikki eivät tähän ole tyytyneet. Monet seurakunnat ja kirkon järjestöt ovatkin löytäneet netin ja digitaalisuuden kautta aivan uudenlaisia toimintamalleja, pienryhmätoimintaa, suljettuja ja avoimia keskustelupiirejä, Raamattuopetusta, rukousta, konsertteja ja yhteislaulua.

Tulevaisuusvaliokunta yllyttää kirkkoa toimintakulttuurin muutoksiin ja rohkeisiin kokeiluihin. Seurakuntalaiset on nähtävä aktiivisina toimijoina ja tekijöinä, ei vain työntekijävetoisen toiminnan kohteina.

Se valitettavasti toimikunnan mietinnössä jäi vähemmälle huomiolle, että vastuu kuuluu myös toiminnassa mukana oleville seurakuntalaisille. Torjummeko me omilla vankoilla asenteillamme uudet, ovia kolkuttelevat?

Koronaepidemia on sulkenut monen kirkon ovet, mutta uutta digitaalista toimintaa on kehitetty tilalle. Kuva HP Laiho

Kannattaako kirkko pitää hengissä? Minun mielestäni kannattaa. Kirkko on ”kansankokous” – seurakuntaan jokaisen pitäisi olla siis helppo tulla, olla ja toimia. Tätä ymmärtääkseni Keravallakin korostetaan.

Eikä tilanne Kirkon tutkimuskeskuksen hyvin perusteellisten analyysien mukaan ole ollenkaan niin toivoton kuin usein ajatellaan, mutta muutosta kyllä tarvitaan. Kyse on paljolti siitä, että uskonnollisuuden kehitystä arvioidaan usein ”vanhakantaisista” lähtökohdista. Moni nykyihminen ei enää ymmärrä kirkkoon ja uskonnollisuuteen liittyvää perinteistä sanastoa, eikä identifioi itseään samoilla määritelmillä kuin me vanhemmat sukupolvet.

Tutkijoiden mukaan maallistumisen taustalla yhtenä tekijänä on juuri perinteisen kristillisen teologian uskottavuuskriisi. Enää ei osata tai pystytä sanoittamaan kristillistä uskoa ja sen perusasioita niin, että ihmiset ymmärtäisivät, mistä puhutaan. Mutta tästä ehkä seuraavassa blogissa sitten enemmän!

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Viimeinen sammuttaa valot

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: