Seutula – muistojeni Bulevardi, osa 5

Aikaisempi blogini (28.4.2021) taustoittaa elämääni Seutulassa, lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylässä. Noista muistoista poimin kirjoituksiini teemoja, joissa kansallisesti tärkeät asiat ja omat kokemukseni kohtaavat. Tällä kertaa muistelen koulu- ja opiskeluaikojani 1960-luvulla. Muutos sieltä nykypäiviin on melkoinen.

Osassa silloisia oppikouluja oli mahdollista käydä vain viisi luokkaa, minkä jälkeen oppilas sai keskikoulun päästötodistuksen. Sillä pääsi pyrkimään johonkin lukioon tai vaikkapa kauppaopistoon opiskelemaan merkonomiksi tahi teknilliseen oppilaitokseen tavoittelemaan teknikon, rakennusmestarin, konemestarin tai insinöörin tutkintoa. Nämä ammattinimikkeet olivat käypää valuuttaa sen ajan työmarkkinoilla.

Opinahjossani Meilahden yhteiskoulussa keskikoulun todistuksella pääsi jatkamaan lukiossa, joka valmisti yliopisto-opintoihin. Mutta myös opistotasolle – nykyiselle ammattikorkeakouluportaalle – alkoi syntyä ylioppilaspohjaisia linjoja. Yo-merkonomi käytti mielellään tätä pitempää nimitystä erotuksena ”tavallisesta” merkonomista.

Opettajat muistivat hokea, että ”emme opiskele koulua vaan elämää varten”. Mietelauseesta huolimatta opetus tähtäsi hyviin tuloksiin ylioppilaskirjoituksissa, ja sitä kautta koulun maineen kasvuun ja samalla tietenkin opettajien omanarvontunnon nousuun. Tuohon aikaan ylioppilaskirjoitukset hoidettiin kerrasta poikki –periaatteella, eli kokeet pidettiin vain keväällä, niihin sai osallistua pääsääntöisesti yhden kerran, ja vain hylätyn arvosana eli improbaturin sai yrittää korottaa yhden kerran. Ei tullut kuuloonkaan, että kirjoituksia olisi ripoteltu monen vuoden ajalle kevääseen ja syksyyn ja että arvosanoja olisi käyty korottamassa useita kertoja.

Käytännönläheinen konetekniikka kiinnosti minua jo varhain, ja mopoiästä alkaen erityisesti autotekniikka oli sydäntä lähellä. Teknillinen korkeakoulu (TKK) oli tähtäyspisteenä, ja lukiossa valitsin sen vuoksi pitkän matematiikan opintolinjan. Sainkin hyviä numeroita matematiikassa ja fysiikassa. Kieletkään eivät tuottaneet ongelmia, vaikken pitänyt niiden ”pänttäämisestä”. Matematiikassa sai tuloksia ajattelemalla, vaikka se on toisaalta ”harjoitusaine” siinä mielessä, että laskentarutiinin saavuttaminen vaatii paljon toistoja.

Ylioppilasvuotenani Espoon Otaniemessä ja vielä osittain Helsingissä sijaitseva TKK oli maan ainoa tekniikan alan korkeakoulu, ja siksi sinne pyrittiin eri puolilta Suomea. Opiskelupaikkoja oli tarjolla noin 700. Nykyisin tekniikan  opetusta annetaan kahdeksassa yliopistossa, ja alalle otetaan vuosittain yli 3000 opiskelijaa. Silti opiskelupaikan saaminen ei ollut ennen sen vaikeampaa kuin tänä päivänä, olihan kelvollisia hakijoita eli ylioppilaita vastaavasti vähemmän.

Opiskelijavalinta poikkesi selvästi nykysysteemistä. Ylioppilastodistuksella oli tietenkin merkitystä, mutta varsinainen koitos oli neliviikkoinen niin sanottu karsintakurssi. Sen ideana oli simuloida tulevia opintoja ja katsastaa, keillä oli edellytykset lukiotyylistä poikkeavaan opiskeluun. Neljän viikon ajan kokelaat opiskelivat yliopistomaisen tiiviisti matematiikkaa ja fysiikkaa, joista pidettiin luentoja ja laskuharjoituksia. Kunkin viikon lopussa oli kokeet, ja niistä pyrkijät saivat pisteitä. Saadut kokonaispisteet ratkaisivat opiskelupaikan.

Karsintakoesysteemi oli kallis ratkaisu sekä korkeakoululle että pyrkijöille. Muualta maasta tulevat kokelaat joutuivat asumaan kuukauden paikkakunnalla. Mutta neljässä viikossa ehdittiin hyvin kerrata lukion opinnot, paikata pohjatiedoissa olevia aukkoja ja päästä varsinaisten yliopisto-opintojen alkuun. Syksyllä varsinaiset opinnot lähtivät sitten liikkeelle jo hyvältä yhteiseltä osaamistasolta. Pitkä ja raskas koerupeama toisaalta säästi niiden aikaa, jotka ehtivät havaita, ettei korkeakouluopiskelu ole häntä varten. Nykyisinhän moni opiskelee puoli vuotta tai vuoden ”turhaan”, ja toteaa vasta sitten, ettei tämä olekaan minun juttuni.

Onnistuin pääsemään haluamalleni kiinnostavalle alalle, ja niinpä hoidin opinnot tunnollisesti. Myös opiskelutoverini etenivät opinnoissaan rivakasti. Tuohon aikaan opintotukia ei ollut, tarjolla oli ainoastaan satunnaisia apurahoja. Toisaalta hyvinvointi-Suomea rakennettaessa koulutetusta työvoimasta oli huutava pula. TKK:lla opiskeleva saattoi luottaa siihen, että kiinnostavia töitä löytyi, jos oli taskussa tutkintotodistus ja osasi käyttää veistä ja haarukkaa. Opiskeluajan niukka talous ja kuviteltu valmistumisen jälkeinen runsaudensarvi houkuttelivat ripeään opintotahtiin.

Niinpä jo 22-vuotiaana kädessäni oli tutkintopaperit. Muutamaa vuotta vanhempi ystäväni oli toiminut kurssillamme lujuusopin assistenttina. Kuultuaan, että olin saanut tutkintotodistuksen, hän ei malttanut olla laukomatta omaa käsitystään: ”Miten noin vähillä tiedoilla voi päästä diplomi-insinööriksi?”. Osaltaan tämä kannustava lausunto johti siihen, että kiinnostuin heikkoja pohjaopintojani paikkaavista jatko-opinnoista, jotka myöhemmin johtivat minut pitkälle yliopistouralle.

Nyt puoli vuosisataa myöhemmin opiskelumaailma ja työelämä ovat aivan eri asennossa. Ennen vain pieni osa ikäluokasta pääsi nauttimaan yliopisto-opinnoista, ja valmistuneet vedettiin työmarkkinoille. Muutamaa erikoisalaa lukuun ottamatta akateeminen työttömyys oli olematonta. Pitkiin työuriin saattoi luottaa niin yksityisellä puolella kuin valtiolla ja kunnissakin.

Yliopistoihin päässeet eivät välttämättä olleet penaalin terävimpiä kyniä, sillä asuinpaikka, vanhempien tausta ja varallisuus sekä suvun perinteet vaikuttivat valintaan lukion ja vaikkapa paperitehtaan välillä. Esimerkiksi politiikasta löytyy monta esimerkkiä siitä, miten menneinä vuosikymmeninä kansakoulupohjaltakin on noustu kiistattomilla omilla ansioilla merkittäviin asemiin yhteiskunnassa.

Äskettäin pääministeri loihe lausumaan, että on tärkeää saada puolet ikäluokasta suorittamaan yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinto. Peruskoulu ja oppivelvollisuuden pidennys tasaavatkin mahdollisuuksia pyrkiä korkeimpiin opintoihin. Perhetaustalla ja etnisillä seikoilla on silti edelleen merkitystä opiskeluhalukkuuteen. Arvelen myös, että yliopisto-opintojen vaatimustasoa pitää laskea nykyisestä, jotta pudokkaiden määrä pysyisi siedettävänä. Johtuvatko opiskelijoiden mielenterveysongelmat osin opintovaatimusten ja opiskelijan kykyjen välisestä kuilusta?

Työelämäkin on tänä päivänä pirstaleista. Työtehtäviä katoaa ja uusia syntyy. Yrityksiä kaatuu, muuttaa muualle ja nousee jälleen tuhkasta. Elämänmittaiset työurat samassa talossa ovat katoavaa kansanperinnettä. Opiskelijat valmistuvat epävarmempaan maailmaan kuin minä ja opiskelutoverini. Onkin epäreilua nykyopiskelijoita kohtaan hokea, että ”me hoidimme opinnot rivakasti loppuun ilman opintotukia ja mielenterveyspalveluita”.

Lopetan tähän jaksoon ”Seutula – muistojeni bulevardi” –sarjan.