Loppusuoralle kiertymässä

Olen kiinnostunut erityisesti tekniikan, politiikan, kirkon ja sotiemme historiasta. Hyllystäni löysin ”Keravan seurakunta 1955 – 80 ja sen esivaiheet” –nimisen paikallishistorian. Muistan selailleeni kouluneuvos Olli Sampolan kirjoittamaa teosta sen ilmestyttyä, mutta sitten kirja jäi pölyttymään kymmeniksi vuosiksi. Luin sitä nyt tarkemmin ja uudella mielenkiinnolla, kun kuvailluista tapahtumista on jo vierähtänyt tovi.

Löysinpä kirjasta omankin nimeni. Minut oli valittu puheenjohtajaksi vuonna 1977 aloittaneeseen uuteen aikuistyön johtokuntaan. Muissakin johtokunnissa ja työryhmissä näytti olevan ikätovereitani. Nuorille uskallettiin antaa vastuuta.

Seurakuntamme historiakirja vilisee tuttuja nimiä. Kirjan sivuilla mainituista henkilöistä tunsin monet, useimmat vain tiesin. Teoksen henkilöluettelon silmäily vahvistaa sen itsestään selvän tosiasian, että enemmistö silloisten kirkkovaltuustojen ja –neuvostojen jäsenistä on jo haudassa. Moni kuoli työiässä, harva saavutti 90 vuoden iän.

Vanhaksi aloin tuntea itseni jo alle 50-vuotiaana, kun jopa sinuttelukulttuurin sisäistäneet teekkarit alkoivat teititellä minua työpaikallani. Seitsemänkymppiseni aikaa sitten viettäneenä ajatuksiini nousee yhä useammin se, että loppusuoralle olen kiertymässä. Ratajuoksusta tuttu kielikuva jäljellä olevasta matkasta on kovin epämääräinen. Moni vakavasti sairas lähimmäinen näkee jo tuskallisesti kalkkiviivat askeltensa alla. Omalla kohdallani voin vielä arvuutella, olenko lähestymässä maalia neljänsadan metrin vai kymppitonnin matkalta.

Historian harrastuksestani huolimatta vietin työurani pääasiassa eteenpäin katsovissa projekteissa. Useimmiten ne olivat tekemisissä tutkimuksen, tuotekehityksen tai yrityskehityksen kanssa. Monesti näiden hankkeiden aikajänne oli pitkä. Tieteellisessä tutkimuksessa voi mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin kunnon onnistuminen tulee. Myös isoissa infrahankkeissa ajanjakso on pitkä suunnittelun aloittamisesta siihen pisteeseen, kun metro kulkee uudella rataosuudella.

Lukiessani kuvauksia Keravan ohi vilahtavasta ”tunnin junasta”, Helsingin Kruunusilloista tai Tallinnan tunnelista, huomaan ajattelevani, etten ole enää katsomassa moisten toteutumista. Pienemmissäkin asioissa alkaa miettiä olemisensa ja kykenemisensä rajoja. Selviänkö nyky-Skodallani ajokortin menettämiseen asti? Onko koppimopossa kauppareissujeni tulevaisuus? Pitääkö ostaa uusia polkupyöriä, vai kestävätkö nykyiset neljä erilaista vielä kuntoiluharrastukseni loppusuoran? Milloin kannattaa ryhtyä omakotitalon myyntihommiin?

Tietoisuus oman elinajan rajallisuudesta vaikuttanee eri ihmisiin eri tavoin. Toistaiseksi olen välttynyt paniikinomaiselta takertumiselta elämään, mutta eihän jatkosta koskaan tiedä. Jos saisin toivoa itselleni ihanteellista loppua, se olisi jotakin samankaltaista, mitä Mooseksen kirjassa kuvataan: ”Sitten hän (Abraham) kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo.”