Hannu-Pekka Laiho

Olen kristitty – riittääkö se?

Kuka sinä olet? Kysymys sai hymyn kasvoilleni ja samalla mieleeni nousivat muistot vuosikymmenien takaisista syvällisistä keskusteluista Uudenkaupungin seurakunnan Vilissalon lomakeskuksen terassilla. Kesäillan auringonlaskuja katsellessa nuorilla oli tapana pohtia elämän suuria kysymyksiä ja omaa identiteettiään.

Tällä kertaa en ollut lähelläkään Uuttakaupunkia ja elinvuosiakin on karttunut muutamia kymmeniä lisää, mutta kysymys johti silti vähän samanlaiseen keskustelupolkuun. Olin Kroatiassa Adrianmeren rannikolla taas kerran tapaamassa vanhoja työtovereitani Jugoslavian hajoamissodan ajoilta 1990-luvun alusta.

”Kuka sinä olet” -pohdinta sai alkunsa Kroatiassa käynnissä olevasta väestölaskennasta. Lomakkeessa oli kysytty vastaajan uskontoa. Kroatialainen ystäväni Gordana oli pitkän mietinnän jälkeen kirjoittanut lomakkeeseen ”katolinen”, vaikka hän on aina pitänyt itseään uskonnottomana ja ateistina. Hän on sellainen ”ateisti”, joka usein kuuntelee radiomessun ja antaa vuosittain lapsuutensa katolselle kotiseurakunnalle lahjoituksen, jotta seurakunnassa syksyllä pyhäinpäivänä rukoillaan hänen edesmenneiden vanhempiensa ja sukulaistensa puolesta.

On aina vaikuttavaa nähdä tuhatvuotisia ihmisasumusten raunioita tai todella vanhoja kirkkoja. Näillä Kroatian Adrianmeren rannikolla sijaitsevan Ninin seutuville myös Paavali perimätiedon mukaan vieraili matkatessaan Roomaan. Kuvassa Ninin Pyhän ristin kirkko. Kuva: Pirkko Laiho

Ystäväni identiteetti on elämän myrskyistä huolimatta säilynyt katolisena. Hän ei kirjoittanut lomakkeeseen ”ateisti”, vaikka olisi sen voinut tehdä.

Kirjoitin kuukausi sitten blogissani Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuspohdinnoista ja lupasin palata asiaan tässä seuraavassa kirjoituksessani. Taannoinen kesälukemiseni eli Kirkon tutkimuskeskuksen tuore julkaisu ”Uskonto arjessa ja juhlassa”, on sen verran mielenkiintoinen, että kaksi blogia ei vielä läheskään ”kuivata” kirjan tekstien herättämiä ajatuksia, huolia ja toiveita.

Suosittelen lukemaan kirjan. Se antaa kattavan kokonaiskuvan kirkostamme, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Sähköinen versio löytyy googlaamalla, mutta myös linkin Uusimmat julkaisumme – evl.fi -takaa.

Kirjassa pohditaan tutkimusten valossa mm. suomalaisten ”kirkollista” identiteettiä. Oletko kristitty, luterilainen, humanisti, hengellinen ihminen, uskonnollinen ihminen, uskova, uskovainen, agnostikko, uskonnollisesti liberaali, uskonnollisesti konservatiivi, etsijä, hengellinen etsijä tai uudestisyntynyt kristitty.

Meillä ”uskovilla” on itsestämme ja toisistamme yllä mainittujen lisäksi kyllä runsaasti muitakin määritelmiä. Valitettavan usein  määritelmillä pyritään myös sulkemaan joitakin ihmisiä yhteisöjen ulkopuolelle, mutta yhteistä on se, että harva niistä avaa ulkopuolisille millään tavalla ymmärrettävästi vakaustamme tai arvomaailmaamme.  Voisi ollakin hyödyllistä pohtia, olemmeko me ”vakaumukselliset” syyllisiä siihen, että suomalaiset ovat vauhdilla etääntyneet yhteisestä kirkostamme ja uskostamme ja vauhti tuntuu tutkimusten ja tilastojen perusteella vain kiihtyvän.

KT:n kirjan selvitysten ja tilastojen mukaan nykykehitys johtaa siihen, että muutaman vuosikymmenen päästä kirkko on enää pieni marginaalinen toimija – jos eivät kirkko ja seurakunnat osaa viisaasti uudistua. Tutkimusten mukaan enää puolet suomalaisista pitää itseään uskonnollisina ihmisinä ja jo puolet ateisteina. Kristilliset perinteet perheissä välittyvät enää vaan puolelle suomalaislapsista ja heillekin aiempia sukupolvia selvästi heikompina.

Kehitykseen ei ole löydetty muuta selitystä kuin ikä. ”Milleniaalit eli 1970-, 1980-, 1990- ja 2000-luvun alussa syntyneet kaikkoavat kovaa vauhtia. Esimerkiksi enemmistölle nyt 20-29-vuotiaista naisista kirkko ja uskonto eivät merkitse yhtään mitään. Mielenkiintoista on, että nuoret naiset ovat huomattavasti miehiä nopeammin vieraantumassa kirkosta ja uskonnosta.

Kun kehitystä on analysoitu, on päädytty johtopäätökseen, että syynä ovat uskonnollisuuteen liitettävät sosiaaliset mielikuvat. Uskonnollisuus nähdään negatiivisena ja poikkeavana. Uskonnottomuus taas on sosiaalisesti hyväksyttävää, jopa toivottavaa.

No, tähän voisin itse sanoa, että uskontoon negatiivisesti suhtautuvat voimat ovat onnistuneet erinomaisesti asenteittensa markkinoinnissa. Nämä ovat vuosikymmeniä luoneet monin eri tavoin mielikuvaa vanhoillisesta, suvaitsemattomasta ja patriarkaalisesta evankelis-luterilaisesta kirkosta. Mielipidevaikuttajat ovat taiten käyttäneet hyväkseen julkisuutta, ja media on usein kritiikittömästi lähtenyt ”kampanjointiin” mukaan – tai sitten kielteistä asennetta markkinoivat ovat olleet median sisällä.

Tasapuolisuuden nimissä tässä on kuitenkin myönnettävä, että kyllä kirkko ja kirkon aktiivit ovat myös itse hyvin tehokkaasti ”tukeneet” omilla toimillaan negatiivisen mielikuvan syntymistä. Riitainen, eripurainen, päättämätön, oppiriitoja rakastava, ihmisiä ulossulkeva kirkko ei ole vain vastustajien rakentava mielikuva.

Kirkon tutkimuskeskuksen asiantuntijat eivät negatiivisesta kierteestä huolimatta ole heittämässä pyyhettä kehään. Suomalaiset ovat edelleen ”uskonnollisia” – eivät välttämättä aina kirkon perinteisen mittapuun mukaan – mutta kiinnostusta uskontoa kohtaan on valtavasti ja halua oppia lisää. Uskonnon kokemuksellisuus ja ”korkeamman” kohtaaminen esimerkiksi luonnossa on yleistä.

Tutkijat muistuttavat, että nykyajan ihmiset haluavat itse olla mukana ja tekemässä. Se on yksilökeskeisen maailman luonnollinen seuraus. Silti yhteisöllisyyden rakentaminen on tärkeää niin kirkossa kuin paikallisseurakunnissa. Monet uudet jumalanpalvelusyhteisöt ovat tässä onnistuneet ja niiltä pitää oppia.

Usein seurakuntia syytetään työntekijäkeskeisyydestä ja vapaaehtoisten syrjäyttämisestä. Tämä on osin totta, mutta kyllä me vapaaehtoisetkin voimme katsoa peiliin. Tunnetko sinä jääräpäisiä, omista ajatuksistaan kynsin hampain kiinni pitäviä vapaaehtoisia? Sellaisia, jotka hermostuvat, jos jokin muuttuu ja jos kaikki eivät tee niin kuin minä haluan?

Jos katsoo ympärilleen, yhteiskunnassa menestyvät useimmiten sellaiset yhteisöt, jotka sallivat hyvinkin erilaisia mielipiteitä, mutta jotka osaavat kanavoida tuon erilaisuuden yhteiseksi voimavaraksi. Kristinuskon perustana on yksi Jumala, johon me uskomme. Voisimmeko keskittyä tähän?

Olen kristitty – riittääkö se?

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Olen kristitty – riittääkö se?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: