
Taisi olla syyspuolella… tai sitten keväällä. Toisen tietokoneen ääressä röhnötti kaksi pikkupoikaa, pelasivat jotain räksräkspumpumia.
Kipristelin oman työni kimpussa, ajatus takkuili ja tuskastuin meteliin.
– Ettekö te pojat voisi mennä ulos leikkimään, kun siellä on niin Jumalan siunaaman kaunis päiväkin.
Toinen pää nousi ja vastaus tuli kirkkaalla äänellä:
– Mutta kun minä en edes usko Jumalaan!
Lähtiväthän ne, aikanaan.
Onko rienausta puhua Jumalan siunaamasta päivästä? Ennen vanhaan vanhoilla tädeillä kaikki oli siunattua. Kai ne tiesivät.
Pojat ovat jo aikuisia. Molemmilla oli hyvä ja kannustava koti, perheillä ei ole ollut suuria vaikeuksia tai vastoinkäymisiä. Molemmat ovat asettuneet omaan elämäänsä. Uskon asioista en tiedä, eivätkä ne minulle kuulukaan.
Jos kaikki on mallillaan, onko silloin varaa olla uskomatta? Jos on nuori ja elämä on ollut mahtava voittokulku, onko silloin varaa olla uskomatta? Nuoren on helppo uskoa omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Jonkinlainen usko on kai aina ollut omassa elämässä. Niin kuin kaikilla pula-ajan lapsilla. Se, ettei uskoa olisi ollut, ei ollut vaihtoehto. Murrosiän kapinassa piti sitten irrottautua vanhasta, löytää uusi, oma. Aikuistumisen myötä sai palata ja olla iloinen siitä, että oli, mihin palata.
Usko on voimavara. Rukous on puhetta Taivaan Isälle, mutta varmaan se on myös eräänlaista mietiskelyä, keskittymistä tärkeisiin asioihin, heittäytymistä suuremman käden suojaan. Usko on eri elämänvaiheissa erilaista, näin ajattelen.
Maailma tasii, sanotaan, kolhii turhat kuprut kohdalleen. Elämänpolku voi olla täynnä vastuksia, päivät pimeitä. Askel hidastuu, työteho laskee. Tarvitaan rukousta ja uskoa, antamaan voimaa ja uskallusta. Rukous avaa elämän ovia.
Joskus olen miettinyt, onko Jumala antanut vastuksia vain nähdäkseen, voiko minuun luottaa ja uskoa. Mikä on lopulta tärkeämpää: se, mitä minä uskon, vai se, että Taivaan Isä uskoo minuun ja omiin voimiini?
Myös tulevana vuotena.
Kaikkea hyvää uudelle vuodelle!
Toivottaa Liisa

0 comments on “Uskoa ja rukouksia”