Hannu-Pekka Laiho

Eihän kukaan niin voi sanoa!

Entisen naapurini jonkinlaiseksi vitsiksi kai tarkoitettu tokaisu järkytti ja sai minut samalla sanattomaksi. ”Miksette anna niiden hukkua!” Puhuimme Välimeren yli Eurooppaan pyrkivistä siirtolaisista ja pakolaisista. Aihe on ollut yli kuukauden minulle itselleni taas hyvin ajankohtainen. Olen joulukuun alkupuolelta asti ollut viestintäasiantuntijana mukana kansainvälisen Punaisen Ristin meripelastusoperaatiossa. Vuosien varrella monenlaista kokeneelle asiantuntijalle oli kuulemma tarvetta ja lupauduin mukaan kolmeksi kuukaudeksi.

Pakolaisuuteen ja siirtolaisuuteen liittyvät asiat ovat vaikeita, vaikka en tällä kertaa olekaan itse keskellä pakolaisleiriä tai laivassa seuraamassa meripelastusoperaatiota, kun uppoavasta kumiveneestä pelastetaan ihmisiä. Koronaepidemian takia operaation tukitiimi on ”levällään” pitkin Eurooppaa ja osin maailmaakin. Norjalaiselta varustamolta aikarahdatulla, entisellä Pohjanmeren 70-metrisellä pelastuslaivalla oleva yli 20 hengen pelastusporukka tekee työtä ”etulinjassa”. Me muut olemme turvallisesti maissa, minä esimerkiksi pääosin Suomessa.

Välimereltä pelastut pakolaiset odottavat pääsyä turvasatamaan. Kuva IFRC.
Välimereltä pelastetut pakolaiset odottavat pääsyä turvasatamaan. Kuva IFRC

”Miksette anna niiden hukkua!” Tokaisun lausunut ei varmastikaan ajatellut, mitä tuli sanoneeksi. Ehkä hän myöhemmin tajusi virheensä. Minulle sanat jäivät painamaan mielessä pitkäksi aikaa, varsinkin kun tiesin, mikä on Välimeren karu todellisuus. Lähes 24 000 ihmistä – naisia, miehiä, tyttöjä, poikia, taaperoita, jopa vauvoja – on hukkunut Välimereen sen jälkeen, kun YK:n alainen siirtolaisjärjestö IOM aloitti merionnettomuuksien rekisteröinnin vuonna 2014. Vilkkain ja vaarallisin reitti kulkee Välimeren poikki Libyasta Italiaan. Täällä tapahtuu myös suurin osa onnettomuuksista. Viime vuonna hukkui 1600 ihmistä.

Kyse on samoista merialueista, joista puhutaan kirkossa, kun Uudesta testamentista luetaan Apostolien tekojen 27 luvun jakeita. 2000 vuotta sitten, lokakuussa 60 jKr., apostoli Paavali kamppaili rajussa syysmyrskyssä henkensä edestä, kun roomalaiset kuljettivat vangittua Paavalia kohti Roomaa. Rajuilma riepotteli laivaa useiden päivien ajan. Lopulta se haaksirikkoutui Maltan saarten koillisrannikolle, reilut 100 km Sisilian saaresta etelään. Moni laivalla ollut hukkui. Pelastunut Paavali ja muut selvinneet pääsivät jatkamaan matkaa Maltalta vasta useiden kuukausien päästä kevään koittaessa.

Jo tuhansia vuosia sitten tiedettiin, että Välimeri on vaarallisimmillaan talvikuukausina. Myrskyt ovat rajuja, sää on sateinen, kostea ja kylmä. Tilanne ei ole parissa tuhannessa vuodessa muuttunut. Viime syksynä, syys-joulukuussa, keskisellä Välimerellä hukkui 425 ihmistä. Joulukuu oli pahin, 240 hukkunutta tai kadonnutta.

Juuri joulun  alla kansainvälisen Punaisen Ristin ja SOS Mediterranee -järjestön käyttämälle Ocean Viking SAR-alukselle pelastettiin merestä 114 ihmistä. Yksi täyteen ahdetusta kumiveneestä pelastettu oli 11 päivän ikäinen vauva. Lapsi oli syntynyt pidätysleirillä Libyan Tripolissa, jonne Pohjois-Etiopian Tigraysta sisällissotaa pakoon lähtenyt äiti oli viety. Kun ryhmä, johon äiti kuului, lähti yrittämään Välimeren yli kohti Italiaa, vauva oli vain kahdeksan päivän ikäinen.

Katsellessani pientä, aliravittua vauvaa valokuvasta Punaisen Ristin lääkärin sylissä, olin vauvan puolesta onnellinen. Nyt hänellä on ainakin toistaiseksi mahdollisuudet selvitä hengissä. Ehkä joskus jopa rakentaa kokonaan uusi turvallinen elämä jossakin Euroopassa.

Pelastettu vauva hoitajan sylissä saamassa maitoa pullosta. Kuva IFRC.
Pienin pelastettu oli 11 päivän ikäinen, toinen kaksiviikkoinen taapero. Kuva IFRC.

Vauvan pieniä varpaita katsellessani en voinut kuitenkaan olla miettimättä, minkälainen hätä ajaa raskaana olevan, kielitaidottoman äidin vaeltamaan läpi erämaiden ja epämääräisten kylien. Kohti jotakin sellaista, josta ei lopulta tiedä oikeastaan mitään. Minkälainen hätä ajaa ihmisen asettamaan oman ja syntymättömän lapsensa hengen epämääräisten salakuljettajien armoille?

Nykyisille ”kansanvaelluksille” on monta syytä. On sotaa, väkivaltaa, vainoja, nälkää, köyhyyttä, toivottomuutta. Monilta liikkeelle lähteneiltä on kadonnut luottamus siihen, että omassa kotimaassa voisi joskus elää ihmisarvoista elämää. Joukossa on tietysti myös seikkailijoita, ehkä jokunen sellainenkin, joka luulee löytävänsä Euroopasta sen usein julistetun ”ilmaisen sosiaalituen hillotolpan”. Kukaan liikkeelle lähtijöistä ei kuitenkaan tiedä, selviääkö hengissä Euroopan rannalle asti. Moni hukkuu Välimereen. Vielä useampi on kadonnut ja kuollut jo aiemmin Afrikan autiomaihin, lisärahaa vaativien rikollisten hökkeleihin, tai poliisi- ja sotilasviranomaisten vankiloihin.

”Miksette anna niiden hukkua?” Kysymyksen ilmaan heittäneellä on tapana käydä meren jäällä pilkillä. Mieleni teki kysyä, että kun sinä putoat jäihin, pitääkö pelastajien arvioida, oletko sinä pelastamisen arvoinen? Tai kun tuuli kaataa uhkarohkeasti merelle lähteneiden humalaisten veneen Sipoon saaristossa, pitääkö pelastajien arvioida, kannattaako tyhmiä pelastaa?

Myönnän, että siirtolaisuuteen liittyy monia kysymyksiä, joita minäkin pohdin akselilla ”onko oikein” vai ”onko väärin”. Silti avustusjärjestöjen noudattama yksinkertainen kriteeri kelpaa minulle. Hädässä olevaa ihmistä on autettava. On autettava riippumatta siitä, kuka hän on, mistä hän tulee tai onko hän hyvä vai paha. Periaate on hyvin kristillinen. Hädässä olevaa on autettava. Anovalle avataan. Katuvalle annetaan anteeksi.

Välimerellä pelastusoperaatiossa noudatetaan kansainvälistä merilakia. Välimeren ympäristövaltioiden pitäisi itse asiassa järjestää merialueen pelastustoiminta, mutta nykyisessä poliittisessa tilanteessa valtiot eivät ole päässeet sopuun pakolaisten pelastamisen järjestämisestä.

Maailmalla liikkuu miljoonia siirtolaisia ja pakolaisia. Euroopan rajoilla on nyt ehkä rauhallisempaa kuin vuonna 2015, mutta ihmisten elinolosuhteet Lähi-idässä, osassa Afrikkaan ja Aasiaa eivät ole kunnossa. Rajojen sulkeminen ja avustusten lopettaminen ei tilannetta ratkaise. Rikkaiden ja köyhien maiden on yhdessä etsittävä ongelmiin ratkaisu.  

Viranomaisten olisi helpompi tehdä päätöksiä, jos me hyväksyisimme hädässä olevien ihmisten auttamisen. Jos köyhän maan ihmisten auttamisesta ei levitettäisi niin paljon väärää tietoa.

Lopulta on kysymys siitä, että ihmisen on oltava ihmiselle lähimmäinen.

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Eihän kukaan niin voi sanoa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: