Hannu-Pekka Laiho

”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”

Kävin torstai-iltana nukkumaan ajatuksissani kuvat matkalaukkuja perässään vetävistä, uupuneista ukrainalaisista äideistä ja pikkulapsista. Pyrkivät BBC:n toimittajan raportin mukaan kävellen kohti länttä, kun maantiet ovat niin ruuhkaantuneet, ettei autojono liiku mihinkään.

Heräsin varhain perjantaiaamuna tekstiviestikilahdukseen. Lähettäjänä oli pakistanilainen Kafil. Tapasin hänet loppuvuodesta 2019 Luoteis-Bosniassa mudan ja kylmyyden keskellä, Vucjakin pakolaisleirillä.

Hän pakeni sodan julmuuksia kotiseudultaan Pakistanin Kashmirista joskus vuoden 2018 alussa. Päätyi sitten kahden vuoden kulkemisen jälkeen pakolaisleirille Bihacin kaupungin lähimetsään. Haaveissa ollut turvallinen elämä Italiassa tai Saksassa kilpistyi Kroatian rajaan. Kafil on kulkenut Bihacin ja Sarajevon väliä nyt yli kaksi vuotta – pakolaisleiriltä toiselle.

Perjantaiaamun viesti sai kyyneleet silmiini. ”Sir, I am in Karlovac, Croatia. I can travel to Italy! Sir, thank you for all your friendship and kindness you have given during all these months and years. I don´t forget you!” (Sir, olen Kroatian Karlovacissa. Saan matkustaa Italiaan. Sir, kiitos siitä ystävyydestä, jota olette osoittaneet minulle kaikkien näiden kuukausien ja vuosien aikana. En unohda teitä!).

Kaikki nämä ylitsevuotavat kiitokset, vaikka en ollut tehnyt oikeastaan mitään! Vastaillut vain hänen silloin tällöin lähettämiinsä tekstiviesteihin! Koittaen kannustaa häntä jaksamaan elämässä eteenpäin. Uskomaan parempaan, säilyttämään toivon. Kafil on muslimi, mutta siitä huolimatta toivotimme viesteissämme toisillemme aina myös Jumalan siunausta.

Muutaman viikon kuluttua hangen alta paljastuu kevät. Kuva: Hannu-Pekka Laiho

Samana aamuna arkkipiispa Tapio Luoma puhui aamuhartaudessa toivosta. Hän sanoi jotenkin niin, että synkkien hetkienkin keskellä toivo antaa voimia katsoa tulevaisuuteen. Että luottamus Jumalaan ylläpitää toivoa. Että toivo on ihan jotakin muuta kuin optimismi.

En tiedä, ehkä rauhallisesta Suomestä lähettämäni tekstiviestit loivat Kafilin oman ankeuden keskellekin toivoa. Ajatuksen siitä, että jotakin parempaa voi olla jossakin olemassa.

Mietin aamulla myös sitä, miten pystyisimme välittämään toivoa myös Ukrainan epätoivon keskelle – ja toivoa myös niille venäläisille, jotka yrittävät vastustaa johtajiensa aloittamaa sotaa. Toivon välittäminen niille ihmisille, joilta suurvallan johtajan rakentamat valheet ovat juuri nyt vieneet tulevaisuuden, rauhan ja luottamuksen.

Venäjän aloittama sota on osa maan johdon vääristynyttä vallanhimoa. Sota perustuu valheille, joita on huolella levitetty jo vuosia. Se on onnistunut maassa, jossa johtajien esittämä ”totuus” eli se mitä oikeasti on tapahtunut, on ihan jotakin muuta kuin se, mitä me tiedon paikkansa pitävyydellä ja oikeellisuudella ymmärrämme.

Venäjän yhteiskunta on jo reilun sadan vuoden ajan – ehkä pidempäänkin – perustunut minun tulkintani mukaan valheelliselle todellisuudelle. Minua viisaammat sanovat, että asiassa on vielä sekin kummallisuus, että kaikki tietävät johtajien valehtelevan, mutta silti ihmiset haluavat pitää valhetta totena. Miksi? Koska niin on aina selvinnyt helpommalla. Koska johtajia vastaan nouseminen on aina johtanut suuriin vaikeuksiin.

En mene tässä yhteydessä kovin pitkälle ”totuuden” pohdinnassa, koska se on monitahoinen filosofinen käsite, jota korkeasti oppineet tiedemiehet ja viisaat filosofitkin ovat vuosisatoja pohtineen, eivätkä oikein ole päässeet yksimielisyyteen asiasta. Minulle tämä politiikan yhteydessä käytettävä sana ”totuus” tarkoittaa enemmänkin samaa kuin onko näin tapahtunut tai pitääkö väite paikkansa. Se on siis vastapari sanalle ”valhe” – eli jotakin sellaista, jonka tiedän paikkansapitämättömäksi.

Kun puhumme kristinuskon totuudesta, olemme tekemisissä vähän eri asioiden kuin normaalisti arkikielessä totuudesta puhuttaessa. Kuulemme usein nämä sanat: ”Tosi Jumala”.  ”Elävä totuus”. ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. ”Hän on rakkaus ja totuus”.

Tuttu on myös Korintilaiskirjeen jae: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” (1. Kor. 13:2).

Kristinuskon kielikuvat totuudesta ja toivosta liittyvät aina Jumalaan. Ne ovat vahvoja sanoja ja niiden todellinen merkitys jää aina myös jonkinlaiseksi salaisuudeksi.

Vanhan testamentin Jeremian kirjaamin sanoin: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”.

Hannu-Pekka Laiho

1 comment on “”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”

  1. Nimetön

    Kiitos hyvästä tekstistä!

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: