Läpi harmaan kiven

Joskus tuntuu, että jäämme kuin yhteen ja samaan huoneeseen pitkäksi aikaa. Liikkumatilaa on vähän. Emme olisi halunneet huoneeseen sisään ollenkaan, mutta emme näe tietä ulos. Olemme kuin harmaan kiven sisällä.

Sanonta ”Luja tahto vie läpi harmaan kiven” on meille tuttu. Elämää voi elää sillä ajatuksella, että omalla sisulla ja tahdolla päättää mennä läpi koettelevat ajat. Oma puskemisemme ja kiivas ulospääsyn etsiminen usein turhauttavat ja kuluttavat meitä ja yhä vähemmän intoa ja voimavaroja jää elämän hyvistä puolista iloitsemiseen.

Uskon, että Jumala on tarkoittanut jotakin toisin; että voisimme levätä myös elämän koettelevina aikoina ja antaa Jumalan tuoda niidenkin kautta tahtomaansa hyvää esiin oman aikataulunsa mukaan. Odottaminen ei silti ole helppoa ja se voi myös pelottaa; Teenkö huonon päätöksen, jos ainoastaan rukoilen ja jään aloilleni? Entä jos tässä menee elämä hukkaan Jumalan väliintuloa odotellessa? Olen menettämässä jotain tärkeää, eikö Jumala huomaa tai välitä? Toisinaan oikea aika muutokseen ei ole ehkä vielä siksi, että elämämme tapahtumissa ei aina ole kyse vain meistä itsestämme, vaan asiat liittyvät usein myös toisiin ihmisiin.

Elämässäni on tullut useita isoja asioita vastaan, ja on päivän selvää, että olen niitä koittanut ratkaista omien ajatusteni ja aikataulujeni mukaan. Aikatauluni ei kuitenkaan ole aina ollut paras mahdollinen, eikä valitsemani vaihtoehto toimivin, enkä näin ollen olekaan kyennyt saamaan aikaan todellista hyvää muutosta. Onneksi tekemäni virheet eivät ole olleet eivätkä edelleenkään ole Jumalalle ratkaisematon paikka. Kun Jumalan tarkoittama aika on käsillä, vahvistuu jokin vaihtoehto mielessäni ja näen, että nyt on olemassa polku, jota pitkin voin lähteä kulkemaan avaralle paikalle. Olen huomannut, että Jumala kyllä johdattaa tahtomalleen polulle, kun on sen aika.

Harmaan kiven sisällä oleminen ei ole onneksi staattinen tila, vaan prosessi, läpikäyminen ja meissä tapahtuu jotain. Usein olen toivonut, että se muutos tapahtuisi olosuhteissa. Usein niin käykin, mutta myös itsessäni on täytynyt muuttua jotain. Kun uskoni odotellessa horjuu, rohkaistun ajattelemalla sitä toivoa, jonka Jeesus on meille luvannut. Se ei ole toiveajattelua, vaan tosiasia; Jumalan lupaukset. Aabrahamkin toivoi, vaikka inhimillisesti ei toivoa todellakaan ollut. Jumalan lupaukset huolenpidosta ja johdatuksesta herättävät minussa toivon; tulen kuulluksi ja lupaukset toteutuvat myös omalla kohdallani.

Tarvitsemme sinnikkyyttä ja tahtoa läpi elämämme. Niille on kysyntää ihan kaikessa. Uskon, että meidän sinnikkyytemme ja tahtomme pitäisi ensi sijassa valjastaa vahvistamaan luottamustamme Jumalaan, ei niinkään kiihkeään muutoksen etsimiseen. Vanhemmiten olen paremmin ymmärtänyt, että minulla itseasiassa ei ole mitään muuta toimivaa ja todellista kuin se, mitä Jumala ajattelee, mitä hän lupaa, mitä hän ilmoittaa, mihin hän kehottaa turvautumaan ja mitä tekemään hädän hetkellä vaikeina aikoina harmaan kiven sisällä.