Moni suomalainen taitaa olla piiloluterilainen. Ei Marko ”Mörkö” Anttila helatorstaina varmaankaan miettinyt luterilaisia arvoja, kun jätti itse tekemättä varman maalin ja syötti kiekon ketjukaverilleen Saku Mäenalaselle. Ketjukaverin huomioiminen oli hänelle tärkeämpää kuin itselle hankittu ottelun kolmas maali ja ”hattutemppu”! Jospa kyse piiloluterilaisuudesta?
Marko Anttilan pyyteetöntä luonnetta on helatorstain ottelun jälkeen ylistetty ympäri jääkiekkomaailmaa. 203-senttinen ja reilut 100 kiloa painava Anttila on joukkuepelaaja. Hän on ratkaisija, joka usein ennenkin on onnistunut juuri vaikeimpina hetkinä ja suuren paineen alla. Silloin kun joukkue on eniten tarvinnut apua ja herätystä. Ottelun hävinneen Slovakian joukkueen päävalmentaja ylistikin Anttilaa. ”Hän pelaa aina joukkueen puolesta. Tuollaisen urheilijan jokainen haluaisi joukkueeseensa”.
Mörköstä on siis tullut ikoni. Ehkä hän voisi olla luterilaisten uusi pyhimys. Oman uskonsuuntauksemme keskiössä kun sanotaan olevan yhteiseen hyvään pyrkiminen, vastuun kantaminen toisista ihmisistä, työn kokeminen kutsumuksena ja tasa-arvo – eli ihmisten kokeminen Jumalankin edessä tasavertaisiksi.
Kätketyt luterilaiset arvot tulivat esille, kun Kirkon tutkimuskeskus muutama vuosi sitten kartoitti luterilaisuuteen liittyvien teologisten vakaumusten näkymistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksen johtopäätökset eivät taida lopulta olla pelkästään kirjaviisautta. Suomaisten halu kantaa vastuuta toisista ihmisitä on näkynyt viime aikoina esimerkiksi suhtautumisessa ukrainalaisten kärsimykseen.
Mörkön sankaritekoja ylistäneistä urheilutoimittajien jutuista siirryin aamukahvipöydässä sujuvasti kirkolliseen maailmaan. Oulussa järjestetyt Kirkkopäivät ovat myös saaneet julkisuutta. Kolmen päivän aikana käytiin läpi monia kirkkoon, seurakuntiin, uskonnollisuuteen ja kristittyihin liittyviä asioita. Lukiessani Kotimaa-lehden uutista kirkon ja julkisuuden suhteesta löysin yhtäkkiä monia yhtymäkohtia Mörkö-juttuihin.
Pelaammeko me kristityt ennen kaikkea koko ”joukkueen” hyväksi vai metsästämmekö omaa etuamme, mainetta ja kunniaa? Joku on sanonut, että valitettavasti monen kristityt tärkein armolahja on ”oikeassa olemisen armolahja”! Varsinkin opillisissa kysymyksissä tuntuu olevan lähes mahdoton hyväksyä sitä, että joku toinen on oivaltanut asian eri tavalla kuin minä.
”Kirkon oman lehden” Kotimaan päätoimittajan Mari Teinilän kirjoitetaan sanoneen, että ”uskontojournalismi on erilaisuuden sietämisen koulua”. Teinilä harmitteli sitä, että joillakin lukijoilla ei ole sietokykyä sille, että palstatilaa annetaan myös toisella tavoin ajatteleville kuin he.
Ei ole uutinen, että jopa seurakunnat peruvat kirkollisen lehden tilauksia siksi, että se on julkaissut näkemyksiä ja keskusteluja, jotka poikkeavat seurakunnan päätöksentekijän näkemyksistä. Uskonnollisissa asioissa erilaisuutta näyttää siis olevan vaikea hyväksyä, vaikka moni muuten liputtaa moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskunnan puolesta.
Oikeassa olemisen ongelma näkyy kirkolliskokouksessa, piispojen kesken, mutta näkyy se meillä Keravan seurakunnassakin. Vastikään kuluneella viikolla kuulin syksyn missioon liittyen eripuraa kylväviä väitteitä, joilla ei ollut mitään todellisuuspohjaa, mutta sitkeästi niistä pidettiin kiinni.
Hankalinta on silloin, kun näihin ihmisten välisiin näkemyseroihin sotketaan mukaan myös Jumala. Olen aina yrittänyt olla varovainen siinä, etten lähde väittämään tietäväni, mitä Jumala ajattelee tai mitä hän tahtoo! Olen arka tulkinnoissani myös siksi, että lausuessani esimerkiksi Isä meidän -rukouksen sanoja ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, on vaara, että sanojen välissä saattaa kuitenkin luurata pieni häivähdys minun omia toiveitani ja tahtoani!
Oulun Kirkkopäivillä puhuttiin tietysti paljon myös yhteisen kirkkomme tulevaisuudesta. Varsin helposti keskustelu tuntuu ajautuvan siihen, että ”kirkko” on jokin ulkopuolinen, massiivinen instituutio, joka koettaa selviytyä hengissä maailman myrskyissä. Näkökulma siitä, että ”kirkko” itse asiassa on ennen kaikkea meidän ihmisten yhteisö – sinä ja minä ja kaikki kristityt, kaikki seurakuntalaiset ympäri Suomea. Tämä näkökulma tuntuu helposti unohtuvan myös työntekijöiltä.
Meidän kirkkoihmisten voisi olla hyvä ottaa oppia Marko Anttilan toiminnasta. Mörkö näkee itsensä joukkueen hyväksi toimivana yhtenä jääkiekkoilijana. Kun me näemme itsemme samalla tavalla ihmisten ja kirkkoyhteisömme parhaaksi toimivana yhtenä ”pelaajana”, joku turhanpäiväinen jäsentenvälinen kiista saattaisi jäädä käymättä.
Hannu-Pekka Laiho
Keravan seurakunnan blogi 
Onpa hyvä kirjoitus. Vaikka niinhän sinun kirjoituksesi aina ovat. Kiitos Hannu-Pekka.
TykkääTykkää