”Poikakerhoja” tarvitaan

Naisilla on ystäviä, miehillä on kavereita.

Siirryttyäni eläkkeelle taakse jäi myös monipuolinen työyhteisö ja työtoverit. Huomaan kaipaavani sellaisia miesporukoita, joissa voi tehdä yhdessä jotakin ja samalla nauttia rennosta yhdessäolosta myös huulenheittoa harjoittaen. Takavuosina naureskelin ”koiras-Martoille”, kuten leijonille ja rotareille. En naura enää. Itselleni erityisesti kuoro ja pyöräilyporukat ovat sellaisia ”miesten ompeluseuroja”, joissa tunnen viihtyväni.

Uukuniemeläisen maallikkosaarnaajan Erkki Lemisen syntymästä on kulunut sata vuotta. Leminen oli merkittävä evankelista omintakeisine jutustelutyyleineen. Elämänkoulussa kireäpipoisesta tulisielusta kuoriutui armosta elävä ja sitä alhaalta päin julistava saarnamies, jolle nuoret ja vanhat uskalsivat purkaa taakkojaan. Leminen oli myös lahjakas runoilija. Sitäpaitsi, hän oli kiintynyt nopeisiin autoihin ja niiden rivakkaan käskemiseen silloisten vapaiden ajonopeuksien maanteillä. Kerrotaan hänellä olleen ajettavanaan peräjälkeen kuutisenkymmentä eri autoa.

Matkasaarnaajan elämä oli raskasta, ja ristiriita kutsumustyön ja perhekutsumuksen välillä repi Lemistä. Erkille tärkeä tukiryhmä oli poikakerhoksi kutsumansa porukka, johon hänen lisäkseen kuului kolme vankkaa pappismiestä: Pentti Hakala, Juhani Kalmanlehto ja Risto Tapionlinna. Kerholaiset saunoivat ja rentoutuivat yhdessä, mutta kävivät myös syvällisiä keskusteluja ja avasivat toisilleen ilonsa ja murheensa. Rikkumatonta toverihenkeä ilmentää muistitieto, jonka mukaan nuo pappisveljet vinoilivat Erkille, että ”sinussa näkyy niin ihmeen selvästi tuo ihmisen pimeä puoli”.

Seurakuntalaisina voisimme nykiä tapaamiamme miehiä mukaan niihin ”poikakerhoihin”, joissa olemme mukana. Arvelen, että jokaiselle miehelle on hyväksi kokea kuuluvansa porukkaan, jossa hänet hyväksytään omana itsenään. Miesten ryhmissä pinnallinen höpöttäminen ja reipaskin huumori vievät valtaosan yhdessäolon ajasta, mutta sivulauseissa puhutaan myös ihmiselämän suurista kysymyksistä ja murheista.

Tähän lopuksi poimin Erkki Lemisen runoista yhden helmen, tavallaan hänen ”omakuvansa”:

Sateen liottama, tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä, suorittaen tehtäväänsä, karkottamista.

Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä, suorittaen tehtäväänsä, kutsumista.

Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti.