Askelia hämärän polulla

Meillä on edelleenkin yhtä hauskaa niin kuin aina ennenkin. Edelleenkään me emme ajattele ikäeroamme – sitäkin vähän on – kovin intensiivisesti. Me olemme aivan saman ikäisiä kaveruksia, niin me aina olemme olleet. Ravistuvassa ruumiissa nuori, hulvaton sielu. Molemmilla.

Ulkokuori hämää, vuosi vuodelta yhä enemmän. Ei auta käherrys, ei naaman sutiminen eikä tyylikonsultti. Ja miksi ikää pitäisi torjua: eivät puiden lehdetkään keltaisuuttaan kainostele, elämää kaikki. Pintarosoa ja muotovikaa tulee, kosteusvoiteesta ja vitamiineista huolimatta. 

Diagnoosi! Sinulla, kaikista maailman ihmisistä, miksi juuri sinulla? Onneksi tauti on alkava, lievä. Sinä olet edelleen sinä.

Lähipiirin arkisia kuulumisia sävyttävät yhä useammin uutiset muistisairauksista. Sillä on ja sekin taitaa olla, oletko kuullut, kuinka se ja se ei enää tunne/tiedä/muista/ymmärrä…  Kaikkia ei edes vielä ole tutkittu. 

Kukaan ei sairastu huvikseen. Torjunta näyttää aika hankalalta. Kyökkilääketieteen opit eivät taida oikein auttaa, valitettavasti ei edes naistenlehtien vinkkipalstat. Monta kieltä taitava sosiaalinen persoona sairastuu, samoin musiikin ammattilainen, eikä taudilta välty edes kunnostaan huolehtiva urheilija. Jos tauti on iskeäkseen, se iskee, jos ehtii. 

Tämä on puhtainta kyökkilääketiedettä ja tiedän olevani ankeuttaja. Vitamiineja kannattaa silti ehkä varmaankin luultavasti todennäköisesti popsia, maltillisesti. Luulen. 

Joskus puhe lähtee käyntiin katkonaisin lausein, mutta kun päästään oikeisiin aiheisiin, vanhat asiat palaavat mieleen, juttu luistaa niin kuin hyvässä pulkkamäessä. On niin paljon sellaisia muistoja, jotka ovat hyvässä tallessa vuosien takana ja joiden tuoreuttaminen tekee meille molemmille hyvää. Säkenöivä, älykäs persoonasi on tallella. Uusia asioita ei aina niin tarkkaan muista, mutta eivätköhän nuoremmat pidä niistä huolta. Jätetään se homma niille. 

Vaikka puhe muuttuisikin sirpaleiseksi, fragmenteiksi, yksityiskohdat hiipuisivat epätahtiin – kirkkaimmat hetket jäävät. Ystävyyden ydinasioista saa vielä keskustelussa otteen ja niihin on turvallista palata.

Joskus kauan sitten tekin olette luvanneet, että pidetään yhtä myötä- ja vastamäessä. Kuinka jaksaa hän, jolle päivät ovat täynnä vastamäkeä. Mistä hän saa voimaa? Onneksi, muistat kiittää joka kerta ja kertoa, että vielä riittää jaksamista. Jotain epäoleellista on ehkä pudonnut ohjelmasta, oikeat asiat ovat tallella. Apua saa, sanotaan, mutta  auttamisen todellisuudesta olen kuullut kaikenlaisia versioita. 

Elämä käpertyy, ympyrät pienenevät. Hitaasti tai nopeasti, kukaan ei tiedä. Tie, joka johtaa himmeään hämärään, on raskas taival kaikille läheisille. 

Ihminen lakastuu, haurastuu, kuihtuu kuin kukka. Fyysisen kivun ja poltteen rinnalle tulee sielun voimien rapautuminen. Vanhenemisen kauneus on julmaa: kun se tulee omalle kohdalle, sitä on joskus vaikea hyväksyä. 

Rinnalla kulkee oma todellisuus, eläkeaika, joka antaa tilaa harrastaa ja tehdä sitä, mille järjestyi aikaa vain hankalasti.  Lapsenlapset, jotka joka päivä ottavat maailmaa haltuunsa, laventavat ympyröitään, itsenäistyvät kodin piiristä. Mummi seuraa sydän sykkyrällä, minne rohkeat askeleet vievät. 

Onneksi on elämää, elämän kaikkia särmiä. 

Elämän polkua mietiskeli Liisa

Hyvää syksyä kaikille!