Ei hyvältä näytä – mutta näyttääpä kuitenkin

Kristillisen perinteen oheneminen Suomessa konkretisoituu messuvieraille myös Keravalla: kynttilät kertovat, että haudan lepoon siunattuja on enemmän kuin kasteessa seurakunnan jäseneksi liitettyjä. Elämme kuitenkin kasvavassa kaupungissa. Tilanne huolestuttaa. Onko seurakuntamme samalla kuoleman polulla kuin useimmat yhdistykset?

Suomi on yhdistysten luvattu maa. ”Alussa oli idea”, ja taas syntyi uusi yhdistys, koska sellaisen perustaminen on helppoa ja halpaa. Perustajajäsenten ei tarvitse miettiä yhdistyksen koko elinkaarta, joka kokemukseni mukaan on nelivaiheinen, ja kestää muutamasta vuodesta vuosisatoihin.

Alkuinnostuksen vallassa ”kaikki” liittyvät uuteen yhdistykseen. Seuraavalla portaalla, kun toiminta on saatu kunnolla käyntiin, yhdistys vakiintuu pyörittämään tärkeiksi koettuja asioita. Elinkaaren kolmannessa vaiheessa ilmenee alkavaa leipääntymistä, kun  vuodesta toiseen ajetaan vanhoissa urissa. Vastuutehtäviin ei löydy uutta voimaa, ja niinpä samat taakankantajat valitaan hallitukseen yhä uudestaan – niin kauan kuin näitä uskollisia riittää. Seuraavaksi päästäänkin yhdistyksen kuolinkouristuksiin, jotka pahimmillaan kestävät vuosia. Tunnesyistä yhdistystä on vaikea lakkauttaa, ja teknisesti se on tehty hankalammaksi kuin perustaminen. Keravallakin on lukuisia saattohoidossa makaavia yhdistyksiä.

Apostolien teoista saamme lukea kirkon synnystä ja valtavasta alkuinnostuksesta. Onko tämän päivän kynttiläkuva merkki siitä, että nyt seurataan jo kirkon ja seurakuntien kuolinkamppailua?

Ennen hätäisten johtopäätösten tekemistä kannattaa tarkastella kristillistä kirkkoa sekä järjen että uskon näkökulmasta.

Järki sanoo, että kirkon asioita pitää hoitaa parhaalla tieteellisellä, taiteellisella, ammatillisella ja käytännöllisellä osaamisella. Mitä me voimme tehdä pysäyttääksemme seurakunnan jäsenmäärän laskun? Mitä keinoja käytämme sopeutuaksemme pienempään jäsenmäärään? Paljon on tehty ja yritetty, mutta liukumäessä ollaan. Onko järjen keinoja vielä varastossa?

Uskon tulokulma kertoo, että seurakuntamme on osa maailmanlaajuista ”yhdistystä”, jonka ”perustajajäsen” on edelleen mukana aktiivisena ”puheenjohtajana”. Historian saatossa on nähty, että eri aikoina eri maissa Kristuksen kirkko on voitu painaa näkymättömiin. Tämän on arveltu olevan kirkon loppu. Paljon vahinkoa onkin syntynyt esimerkiksi Virossa. Mutta aina kirkko on jossakin laajuudessa noussut tuhkasta.

Älköön siis seurakuntien masentava jäsenkehityksen tilasto lannistako meitä. Ei kirkko Suomesta mihinkään häviä. Se voi kyllä radikaalisti muuttaa muotoaan. Kuka tietää. Ainakaan sadan vuoden takaiseen yhtenäiskulttuuriin ei ole paluuta.

”Ajasta aikaan varjellut Herra on kirkkoamme”.