Ensimmäinen adventti – uuden alku

Huomenna kaikuu Hoosianna Keravankin kirkossa. Alkaa uusi kirkkovuosi. Muistan hyvin, miten aikoinaan toimittajana kirjoitin sanomalehteen joka vuosi uutisen ensimmäisestä adventista. Tyypillisin otsikko taisi olla ”Kirkot täyttyivät Hoosiannan laulajista”! Samankaltaisen uutisen voisi nytkin tehdä, mutta en ole ihan varma, miten helposti lehtikuvaa varten löytyisi ihmisiä täynnä oleva kirkko.

Kuluneen viikon aikana Keravallakin on heitelty seurakuntavaalien jälkilöylyjä eli keskustelua vaaleista ja kirkon tilanteesta. Välillä kuulemani kommentit ovat olleet sellaisia, että mietin jo, pitäisikö tämä kolumni otsikoida ”Ensimmäinen adventti – milloin viimeinen?”

Vuoden suuri juhla lähestyy. Se on hienoa, mutta muuten kirkolla voisi mennä vähän paremminkin. Kirkollinen demokratia, äänestäminen ja sitä kautta vaikuttaminen ei oikein innosta seurakuntalaisia, mutta nuoriakin sentään onnistuttiin löytämään ehdokkaiksi ja valtuutetuiksi.

Tutkimusten mukaan enemmistö suomalaisista kuuluu kirkkoon ja suhtautuu kirkkoon hyvinkin myönteisesti. Miksi kirkko ja kristillisyys eivät sitten kiinnosta? Kiisteltyjen jalkapallon MM-kisojen hengessä voisin kai vastata, että monella seurakunnalla on toiminnallisesti pallo hukassa.

Keravallakin tehdään paljon hyvää työtä esimerkiksi diakonian, lapsityön, nuorten ja musiikin sektorilla, mutta eikö se näy riittävästi ulospäin? Vai eikö se lopulta olekaan riittävästi? Perinteisempien toimintamuotojen – joita kirkon sisäpiiri kutsuu nimellä ”kokoava toiminta” – sanotaan olevan hiipumassa.

Jumalanpalvelukset ja erikoismessut, kuorokonsertit, joululaulutilaisuudet, lähetyssunnuntait, seniorien viikkotapaamiset ja vastaavat ovat kuulemma menneen ajan toimintaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä.

Seurakunnissa on käynnissä sukupolvenvaihdos. Parissa vuosikymmenessä seniori-ikäluokat poistuvat. Tuleeko nuorempia tilalle? Varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla jäsenkato on kirkon omienkin ennusteiden mukaan vauhdikas. Jo 2040-luvulla kirkko ja sen seurakunnat ovat radikaalisti toisenlaisia kuin nyt.Käsissämme on erikoinen ristiriita. Asiantuntijoiden mukaan kaikissa ikäryhmissä lapsista keski-ikäisiin on kasvava määrä ihmisiä, jotka huutavat arjen jaksamiseensa apua ja tukea. Median kautta saamme tietoja murrosikäisten suurista ongelmista, lapsiperheiden ahdistuksesta, keski-ikäisten työelämän stressistä. Kun perheet, äidit ja isät oirehtivat, pienet lapset ovat avun tarpeessa.

Kysymys kuuluukin, olisiko tässä jotakin sellaista, jossa kirkko ja seurakunnat voisivat olla nuorempien sukupolvien apuna ja rinnalla kulkijoina? Nuorisodiakoni teini-ikäisten tueksi tai perhediakoni lapsiperheiden avuksi? Entä ohjattu vertaistukitoiminta?

Kirkolliskokouksen marraskuun istunto käsitteli istunnossaan juuri valmistunutta kirkon neljättä tulevaisuusraporttia. Se oli saanut nimen Siunauksen signaalit. Siihen oli etsitty heikkoja signaaleja, siis vihjeitä tai ensioireita, menossa tai tulossa olevasta muutoksesta. Pyrittiin löytämään viitteitä asioista, joilla saattaisi olla tulevaisuuden kannalta merkitystä.   

Raportin sisältö oli kerätty hyvin eri tavalla kuin aiempien tulevaisuusraporttien. Nyt ei tehty kattavia tutkimuksia tai kyselyjä. Informaatio oli kerätty eri puolilta Suomea kutsumalla koolle pienryhmiä. Tavalliset ihmiset olivat koolla keskustelemassa kirkosta, kirkon tulevaisuudesta, uskosta, ihmisten toiveista ja peloista. Esille tulleet asiat kirjattiin muistiin. Menetelmää kutsuttiin Signaalihuoneiksi.

Kirkko kuunteli siis tavallisia ihmisiä, ei edes pelkästään seurakunta-aktiiveja. Arkkipiispa Tapio Luoma totesikin, että ”pohjimmiltaan kysymys on kirkon aidosta kiinnostuksesta ihmisiä kohtaan. Sekin on signaali — merkki kuuntelevasta kirkosta”.

Kuuntelemalla ihmisiä saatiin esille kuusi voimistumassa olevaa teemaa: 1. Arjen kristillisyys korostuu, 2. Luonto vahvistuu hengellisyyden lähteenä, 3. Kokeileva hengellisyys haastaa perinteemme, 4. Nykyinen elämänmuotomme on kestämätön, 5. Perheiden monimuotoistumista ei voi ohittaa ja 6.  Kuunteleva ja kohtaava kirkko ilahduttaa

On ymmärrettävää, että Kirkolliskokouksen keskusteluissa tulevaisuusraportista esitettiin paitsi kriittisiä myös kiittäviä kommentteja. Jonkinlainen konsensus vallitsi siitä, että keskusteleva ja kuunteleva kulttuuri voisi olla jatkossa hyvä kirkon työn lähtökohta. Perimmäisenä kysymyksenä on: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?

On mielenkiintoista seurata, tuleeko kirkosta nyt 2020-luvulla Kuunteleva kirkko. 1940-luvun puoliväliin saakka kirkko oli perinteisiä toimituksia hoitanut Palveleva kirkko. Kun seurakuntalaiset otettiin mukaan suunnittelemaan ja toimimaan, syntyi Toimiva kansankirkko, mikä on viime vuosina eri syistä osoittanut hiipumisen merkkejä.

Nyt 2020-luvulla kirkko tietyllä tavalla etsii uutta identiteettiä. Tässä keskustelussa tasapainoillaan linjakysymysten keskellä. Onko kirkko aktiivinen, radikaalikin osa kansalaisyhteiskuntaa vai pitäisikö kirkon keskittyä erityisrooliinsa evankeliumin ja armon julistajana.  Tehtävä on vaativa, eikä oikea suunta löydy vain sisäpiirin kokouksista. On uskallettava kuunnella ihmisiä, muitakin kuin aktiiviseurakuntalaisia.

Kirkon uusi vuosi alkaa perinteisesti Hoosianna-hymnillä. Se on etenkin seniorisukupolville vahva osa kristillistä perintöä, osa sitä viestiä, mikä on aina koskettanut sielua ja luonut turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta.

Hoosianna-huudahdus on alun perin lyhyt rukous ”Oi auta, pelasta!” Se sopinee tähän aikaan varsin hyvin, niin kuin ensimmäisen adventtisunnuntain teema eli ”nöyryys”. Sitä tarvitsemme me kaikki, kirkkokin. Se antaa hyvän perustan kulkea kohti neljättä adventtia, jonka teema on ”ilo”!

Hyvää ja siunauksellista adventinaikaa sinulle!

Hannu-Pekka Laiho