Ei usko mihinkään katoa

Luin uutisen Vatikaanista. Siinä kirjoitettiin, että emerituspaavi Benedictus XVI:n kuolema on taas nostanut kulissien takaa esiin katolisen kirkon vanhoillisten ja uudistusmielisten välisen valtataistelun. Benedictus – oikealta nimeltään Joseph Ratzinger – oli katolisen kirkon arvostettu saksalaissyntyinen teologi – jota pidettiin yleisesti vanhoillisen siiven edustajana.

Nykyinen istuva paavi Franciscus – alkuperäiseltä nimeltään Jorge Mario Bergoglio, Argentiinaan muuttaneiden köyhien italialaisvanhempien jälkeläinen ja Buenos Airesin entinen arkkipiispa – edustaa liberaalia, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta korostavaa katolisuutta.

Lukemani uutisen mukaan Joseph Ratzingerin teologista suuntausta kannattavat haluaisivat mitätöidä paavi Franciscuksen virkansa alkuvuosina tekemän jumalanpalvelusuudistuksen. Uudistuksen mukaan jumalanpalveluksen tietty liturginen osa voitiin toimittaa latinan sijasta kulloistenkin seurakuntalaisten omalla kielellä. Vaatimus ”latinan palauttamisesta” symbolisoi kuitenkin halua palata perinteisen katolilaisuuden juurille.

Tietysti tuo kielikysymys on vain pieni, mitätön jäävuoren huippu. Pinnan alla on suurempia linjaeroja. Uutinen kuitenkin kiinnitti huomioni, koska lueskelin samaan aikaan erilaisia Suomen kirkon ja seurakuntien tulevaisuutta käsitteleviä tutkimuksia ja kirjoituksia. Koetan valmistautua Katupappilan Olohuoneen maanantaipysäkin alustukseeni, jossa olen luvannut pohtia juuri Suomen kirkon tulevaisuutta.

Huomasin, että kirkon tulevaisuuden ja hengellisyyden pohtiminen on taas noussut yleisemminkin julkisuuteen, sillä esimerkiksi Ylen TV1:n tammikuun viimeisen perjantain illassa asiaa pohtivat Turun piispa Mari Leppänen ja toimittaja, mediapersoona Arman Alizad. Iranista islamilaisen vallankumouksen jaloista perheensä mukana USA:han paenneen Armanin isä on bahai, äiti oli kristitty.

Kirkosta on aina keskusteltu. Muutamia erikoisuuksia keskustelussa minun mielestäni kuitenkin on aina myös ollut ja se näyttää edelleen jatkuvan. Keskustelua käyvät useimmiten voimakkaita näkemyksiä edustavat kirkon ”sisäpiiriläiset”, he, joilla on vahva näkemys siitä, miten asioiden pitäisi olla ja miten asioita pitäisi tulkita. Kun kaksi tai kolme vahvaa, toisistaan poikkeavaa näkemystä törmää yhteen, taputtaa media innoissaan käsiään. Näkemyseroista saa kätevästi kiinnostavia otsikoita, kun puhuu kirkon sisäisistä riidoista.

Toinen erikoisuus on se, että kulloinkin menossa olevia muutoksia, tai näköpiirissä olevia trendejä, harvoin tuodaan keskusteltavaksi tavallisten seurakuntalaisten pöytiin. Työelämästä kaikki tietävät, että onnistuakseen muutos tai uudistus on ”jalkautettava” työntekijöiden keskuuteen. Vasta silloin on pientä toivoa siitä, että muutos onnistuu ja tuottaa kuukausien ja vuosien kuluessa toivotun lopputuloksen.

Kirkko tuottaa jatkuvasti suuren määrän mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää tutkimustietoa, keskustelunavauksia ja pohdintoja eletystä ajasta, nykyisyydestä ja myös tulevaisuudesta. Jos tavalliset ihmiset – seurakuntalaiset, keravalaisetkin – otettaisiin mukaan keskustelemaan muutoksesta, trendeistä tai vaikkapa kristillisyyden kiveen hakatuista periaatteista – voisi olettaa, että käynnissä oleva kehitys, ei hämmentäisi tai pelottaisi yhtä paljon kuin nyt.

Evankelisluterilaisen kirkon tulevaisuuden pohdinnassa on liian usein vallalla jonkinlainen ”maailmanlopun” tunnelma. Kirkon vastustajat maalaavat innolla kuvaa kohta katoavasta kirkosta (”Viimeinen sammuttaa valot!”), eikä tosiuskoviltakaan kovin myönteisiä näkemyksiä löydy. Heidän mielestään nykykirkko on luisunut aivan väärille raiteille ja on siksi tuhon oma!

No, katoaako kirkko ja uskonto? Ei varmasti. Kirkko muuttuu ja uskokin muuttuu, mutta eivät ne mihinkään katoa, eivät edes Suomesta. Kristinusko syntyi vasta vuosia Jeesuksen jälkeen ja tuli Suomeen joskus 900-luvulla. Siitä asti kirkko ja uskoon liittyvät asiat ovat olleet vilkkaan keskustelun ja suurtenkin muutosteen kohteena.

Olen viime viikkojen aikana lukenut kymmeniä erilaisia kirkon tulevaisuuteen liittyviä tutkimuksia, mutta myös sivukaupalla kirjoituksia, joissa kerrotaan kirkon ja uskon menneisyydestä ja historiasta. Siksi uskallan sanoa, että kirkko ja usko säilyvät, mutta ne muuttuvat. Niin on tapahtunut jo yli 2000 vuotta, jopa kauemminkin.

Itse ajattelen näin. Olen mukana muutoksessa, seuraan mitä tapahtuu ja otan osaa keskusteluun ja hyväksyn erilaisia näkemyksiä. Koetan olla suvaitseva toisin ajattelijoita kohtaan, mutta pyrin myös löytämään keskustelusta ja tutkimuksista sellaisia ajatuksia ja aineksia, jotka rikastuttaisivat ja elävöittäisivät omia näkemyksiäni ja ajatuksiani. Kun ympärillä on paljon vaikeita asioita, koetan pyytää Jumalalta viisautta ja ymmärrystä.

Ajattelen myös niin, että toinen vaihtoehto – vastustan, paheksun, tuomitsen tai kauhistelen muutosta – ei johda muuhun kuin ahdistukseen ja jopa katkeroitumiseen.

Ai niin, jos haluat kuulla lisää pohdintoja, tule Katupappilan Maanantaipysäkille 30. tammikuuta klo 10. Silloin puhutaan asioista lisää. Jos et paikalle pääse, mene www.kirkonjulkaisut.fi – nettisivulle. Siellä on noin 900 kirkkoa ja sen tulevaisuuttakin käsittelevää julkaisua!

Hannu-Pekka Laiho