Upeita lopetuksia

”Hyvässä puheessa on alku ja loppu, ja ne ovat mahdollisimman lähellä toisiaan.”

Toisin kuin useimmissa puheissa, painetussa tekstissä näiden välillä on lupa olla pitkäkin matka, kuten Raamatussa. Pyhä kirjakokoelma alkaa toteamuksella ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan” ja päättyy toivotukseen ”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa”. Uskomme kannalta keskeisiä lausumia molemmat.

Kirjoissa ja lauluissa erityisesti lopetuksen rooli korostuu. Kuoronjohtajamme painottaa sitä, että lauletun kappaleen viimeinen sointu jää kaikumaan kuulijan muistiin. Sen vuoksi sen tulee soida puhtaasti, ja tätä sitten harjoitellaan kyllästymiseen asti. Samoin kirjan viimeiset virkkeet jättävät lukijalle muistijäljen, ja niinpä kirjailija harkitsee tarkoin niiden sisällön ja muodon.

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lopetus on yksi upeimmista: ”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

Ihastuin Kiven loppuhuipennukseen siksi paljon, että lainasin sen vähän muunneltuna omiin muistelmiini ”Insinööri työelämän moniottelijana”: ”Ja niin olen kertonut insinööristä Suomen työelämässä…”

Huono ei ole myöskään Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naseva päätös: ”Aika velikultia”.

Kirjoittelen tätä blogia 75-vuotispäiväni iltana. Takana on jo valtaosa maallisesta vaelluksestani. Sen vuoksi uskontunnustuksemme ”Minä uskon…” lopetus lämmittää: ”…ja iankaikkisen elämän”.

Mauri Airila