Olenko ymmärtänyt asian väärin?

Valkoiset hanget, sinisellä taivaalla purjehtivat kumpupilvet ja eteen avautuva hiihtolatu luovat erikoisen, meditatiivisen ympäristön. Sukset pysyvät latu-urassa ja rytmi säilyy, vaikka ajattelee ihan muuta kuin hiihtämistä!

Tällä viikolla olen kuljettanut mukanani ajatuksia yhteisöstä ja sen tulevaisuudesta. Minkälainen yhteisö seurakunta lopulta on? Vai onko se yhteisö ollenkaan? Entä sitten kirkko?

Ajatuksiin on tullut sytykkeitä eri suunnista. Eduskuntavaalikampanjat ovat nostaneet pinnalle oman ehdokkaan ympärille syntyneitä, ”profeettaansa” vakaasti uskovia tukijoiden ja kannattajien ryhmiä. Sytykkeitä antoi myös opetusneuvos Marja-Liisa Toivasen keskiviikkoinen radion aamuhartaus ja kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaaran Dialogi-verkkolehdessä julkaistu pohdinta kirkosta yhteisönä.

Meillä on jokaisella oma mielikuvamme seurakunnasta ja kirkosta. Juhlavassa ”kirkkopuheessa” kirkkoa kutsutaan yhteisöksi. Itse asiassa sana ”yhteisö” on saanut hyvin monia lisämääreitä. Augsburgin juhlavassa tunnustuksessa kirkosta sanotaan, että se on ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein hoidetaan”.  Kirkko voi olla myös evankelioiva yhteisö, uskovien yhteisö, yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö ja kasvattava yhteisö. Katekismus sanoo kirkon olevan armahdettujen syntisten yhteisö.

Eikä tässä vielä kaikki. Kirkkoa kutsutaan samanmielisten, pyhien ihmisten yhteisöksi, jolla on yhteys pyhään. Kaikkein pisimmälle asian vie Martti Luther isossa katekismuksessaan: ”Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta. Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä. Pyhä Henki on vetänyt minut siihen ja liittänyt sen jäseneksi antamalla minun kuulla Jumalan sanaa, jota edelleenkin saan kuulla. Sanan kuulemisesta alkaa pääsy pyhien yhteisöön.”

Aika korkealle taisi Martti aikanaan riman meille jälkipolville asettaa!

Dosentti Mikko Malkavaara heittää tähän ylevän ja juhlallisen kirkkojargonin keskelle mielenkiintoisen ajatuksen. Hän pohtii, onko nykyinen kirkko lopulta tämän ajan ihmisille enää millään tavalla merkityksellinen yhteisö.  Siis paikallistettuna, voiko ja onko Keravan seurakunta keravalaisille merkityksellinen yhteisö? Vai onko se ainoastaan instituutio ja organisaatio?

Malkavaara haastaa. Kirkko rakentaa edelleen itsestään ajatusta yhteisönä, mutta vain harva kokee olevansa tuollaisen yhteisön jäsen. Seurakuntavaaleissa valtakunnallinen äänestysprosentti oli 12,7 prosenttia. Heistäkään kaikki eivät varmastikaan koe olevansa yhteisön jäseniä – käyvät periaatteesta äänestämässä kaikissa vaaleissa, koska tukevat esimerkiksi demokratiaa kirkossakin. Tällä perusteella 90 prosenttia seurakunnan jäsenistä jäisi siis tavalla tai toisella kokonaan yhteisökokemuksen ulkopuolelle.

Kuulun itse siihen 10 prosentin aktiiviporukkaan, joka on nuoresta asti samaistanut itsensä seurakuntayhteisöön. Olen aina pitänyt luonnollisena, että seurakunta voisi olla ihmiselle tärkeä ja rakas yhteisö. Mutta mitä, jos olen koko ajan ymmärtänyt asian väärin?  Millä tavalla seurakunta ja kirkko voisi olla keravalaisille merkityksellinen ilman, että ”vaadimme” jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta?

Kaksituhatta vuotta sitten Jeesuksen seuraajat muodostivat yhdessä tiiviin ja läheisen uskovien yhteisön. Vuosisatojen saatossa siitä kasvoi kirkko, joka oli paljon muutakin kuin uskovien yhteisö. Itse asiassa kirkko hoiti pitkään nykyisenkaltaisen valtion ja kuntien tehtäviä. Vaikka kirkosta on alusta asti puhuttu uskovien yhteisönä, ajatus yhdessä uskonasioita harrastavasta samanmielisten yhteisöstä on varsin nuori, Suomessakin vain muutaman kymmenen vuoden ikäinen.

Kokonaisuuden hahmottaminen on ehkä vähän vaikeaa siksi, että Jeesuksen julistama kristinuskon perussanoma ja instituution ja organisaation kautta hoidettu käytännön toteutus eivät aina ole kulkeneet harmonisesti rinta rinnan.

Yhteisöllisyyden kokemusta miettiessäni ensimmäisenä tulevat mieleen rippikoululaiset ja isoset. Otan esimerkiksi meidän kirkkoväärtiryhmässämme mukana olevat isoiskoulutuksessa olevat nuoret. Nämä todella positiivisesti kirkkoon, seurakuntaan ja uskoonkin suhtautuvat fiksut nuoret ovat selkeästi kokeneet oman rippikoulunsa merkitykselliseksi yhteisöksi ja nyt he haluavat ensi kesän isosina olla välittämässä omaa positiivista kokemustaan nuoremmille.

Kun muutama vuosi kuluu, suurin osa näistä nuorista katoaa seurakuntayhteisöstä. Miksi yhteisöllisyys katkeaa? Eikö seurakunnalla enää ole tarjota sopivia yhteisöllisyyden kokemuksia parikymppiä täyttäneille nuorille aikuisille? Vai oliko kirkon viesti nuorille yksinkertaisempi ja ymmärrettävämpi kuin se, mitä aikuisille tarjotaan?

Niin opetusneuvos Marja-Liisa Toivanen kuin kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaarakin tuntuvat kallistuvan sille kannalle, että kirkon tarjoamaa sanomaa kannattaisi yksinkertaistaa helpommin ymmärrettäväksi.

Onko niin, että tuhansia vuosia sitten syntynyt uskomme peruskäsitteistö kaipaisi päivitystä? Onko evankeliumin perussanoma hautautunut ihmisten rakentamien tuhansien selitysten ja tulkintojen taakse – sellaisten, joista kirkon sisällä olevat pienemmät eri yhteisöt nyt saavat oman identiteettinsä voiman?

Kuten huomaatte, ladulla riittää pohdittavaa tuleviakin kilometrejä varten! Muutama asia on kuitenkin vahvistunut: Jumalan suuruus, armo ja rakkaus.

Hannu-Pekka Laiho