Ymmärrystä etsivä usko

Kuopion hiippakunnan piispalta Jari Jolkkoselta ilmestyi hiljattain kirja, jonka nimen lainasin blogin otsikoksi. Kirjan alaotsikko ”Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja” toimii sateenvarjona niille parillekymmenelle ”esseelle”, jotka Jolkkonen kertoo kirjoittaneensa kymmenen piispavuotensa kuluessa. Tekijän mukaan kirjalla ei ole varsinaista kohderyhmää, mutta eniten hän haluaa puhutella ihmisiä, jotka ovat uteliaita ja avoimia keskustelulle. Esseet on ryhmitelty kolmen pääteeman alle: kristinusko ja ihmiskuva, kristinusko ja politiikka sekä kristinusko ja spiritualiteetti. Syvällekin pureutuvaa tekstiä kirjoittaja on keventänyt älykkäällä ja tuoreella huumorilla.

Jolkkonen tunnetaan rohkeana ja hyvin argumentoivana tervehenkisen kristinuskon puolustajana, jolla on sekä vankka teologinen sivistys että hyvä ymmärrys muista tieteistä: ”Kristillinen maailmankatsomus ja tieteellinen maailmankuva eivät sulje toisiaan pois. Minullakin on molemmat. Kummastakaan en luovu.”

Itsekin 35 vuotta yliopistomaailmassa tiedettä tehneenä ja paljon pitempään kirkon penkkiä kuluttaneena seurakuntalaisena suosittelen Jolkkosen kirjaa erityisesti rippikoulua pitäville seurakuntien työntekijöille. Monet aikamme ismit ja muotivirtaukset perustuvat itse asiassa melkoisen kehnoon perusteluhöttöön, jonka pehmeyttä elämän idealismivaihetta elävä nuori ei välttämättä tajua. Rippikoulussakin keskustelun kuumista aiheista on hyvä pohjautua pitäviin argumentteihin eikä sometykkäyksiin.

Mutta palataan blogin otsikkoon. Ajattelen, että kristinusko on sekä sydämen että järjen uskonto. Moni uskomusoppi ja erilaiset uushengellisyyden liikkeet vetoavat tunteeseen, ”sydämeen”, mutta niillä ei ole järjen puolelle juurikaan annettavaa: puuttuu merivettä kestävä oppirakennelma. Kristinuskoon sen sijaan on kuulunut jo Pietarin ja Paavalin ajoista lähtien sen järjellinen selittäminen eli teologia.

Kahdentuhannen vuoden ajan teologit, alkuun filosofian keinoin ja viime vuosisatoina muitakin tieteenaloja hyödyntäen, ovat pyrkineet järjen keinoin selvittämään, mitä tervehenkinen kristinusko tarkoittaa yleisesti kaikkina aikoina ja nykyhetkessä erityisesti. Kuten tiedämme, täyttä yksimielisyyttä uskonopista ei ole saavutettu. Maailmassa on muutama iso kristillinen kirkkokunta ja lukuisa joukko pieniä kirkkoja. Kaikilla ja kaikkien sisällä on erilaisia käsityksiä ja omia korostuksia. Mutta yksi asia on yhteinen: Jeesus Kristus on kuollut meidän syntiemme sovittamiseksi ja ylösnoussut, jotta meillä olisi ikuinen elämä hänen yhteydessään.

Kristinuskossa sydämen usko eli luottamus Jumalan lupauksiin on tietenkin keskeistä, mutta ymmärryksen puoltakin kannattaa vaalia. Menneinä vuosikymmeninä ihmiset saattoivat pelätä ”uskoon hurahtamista” siitä syystä, että ympäristössä oli liikaa esimerkkejä sen mukanaan tuomasta moralismista, synkistelystä ja elämänkielteisyydestä. Nykypäivänä vastaavat pelot voivat liittyä siihen, että Jumala-uskoa elämässään näyttävän ihmisen ajatellaan olevan tyhmä, harhaanjohdettu tai muulla tavoin vajaavaltainen.

Turha meidän on tuollaisilla mielikuvilla karkottaa ihmisiä kirkon helmasta. Elämäntuskaansa he lähtevät sitten hakemaan apua vaikkapa uushengellisyyden markkinoilta. Jolkkosen kirjassa – ja vaikkapa Alister McGrathin teoksessa ”Tieteen ja uskon dialogi” – on perusteltu hyvin, minkä vuoksi kristillisellä maailmankatsomuksella on yhtä hyvät, elleivät paremmat perustelut kuin monella muulla elämänkatsomuksella.

Kristillisessä uskossa on kysymys enemmästä kuin ”kahdentoista kalastajan keksinnöstä”.

Mauri Airila