Hyvinvointivaltion uumenissa tapahtuu

Yksin asuva täti, itsenäisen ihmisen identiteetillä varustettu, seurakuntansa ja veteraanijärjestön aktiivinen jäsen, lakkasi vastaamasta puhelimeen. Tätiä oli viimeksi tavattu 90-vuotispäivänsä tienoilla. Tuolloin oli herännyt jonkinasteinen huoli tädin pärjäämisestä. Koska omaa perhettä ei tädillä ole, hänen edesmenneen sisarensa poika ja sisarentytär sopivat pitävänsä yhteyttä vuorotellen puhelimitse kyselläkseen Tädin vointia. Vakiovastaus tiedusteluihin oli, että ihan hyvin voin, hoidan asiani enkä tarvitse apua.

Sisarenpoika ajaa tunnin matkan tädin luo, kun ei saa yhteyttä. Puhelimen akku on tyhjentynyt. Täti valittaa, ettei voi tarjota mitään, kun ei tiennyt tulosta. Jääkaapissa on vanhentuneita ruuantähteitä, keittiön pöytä on kukkuroillaan postia, lehtien seassa runsaasti avaamattomia laskuja, osa on jo perintätoimistosta, joukossa avattu vuoden takainen seurakunnan syntymäpäiväonnittelukirje 90-vuotiaalle sekä veteraanijärjestön kokouskutsuja ja erilaisten palvelujen tarjouksia. Onko seurakunnasta tai veteraanijärjestöstä kyselty, omainen ei tiedä, ehkä joku tuttava on yrittänyt myös soittaa, täti ei muista. Vaikka kotona ei ole syötävää, eikä hän muista milloin on viimeksi käynyt kaupassa, hän pitää itsepintaisesti kiinni siitä, ettei halua eikä tarvitse apua. Vaatii pitkällisen ja vakavan keskustelun ennen kuin täti suostuu myöntämään todellisen tilanteensa ja ottamaan vastaan apua. Haetaan yhdessä ruokaa kaupasta. Täti antaa vara-avaimen kotiinsa ja allekirjoittaa valtakirjan. Sisarenpoika ottaa laskupinon ja ryhtyy selvitystyöhön.

Ei liene tavatonta, että omainen joutuu hämmentävän usein tekemään sitkeästi töitä saadakseen viranomaisapua yksin asuvalle vanhukselle, joka ei itse sitä halua eikä enää tajua tilannettaan. Soster-systeemi punnitsee tilannetta vanhuksen itsemääräämisoikeuden ja omaisten huolen välimaastossa ja koettaa löytää ratkaisuja. Jossain numerossa omaiselle vastaa ihminen, joka kuulee huolen ja se helpottaa hetkeksi omaisen tuskaa. Toisella kertaa taas on vastassa käsiään levittelevä viranomainen, jonka vakuuttaminen on työn takana ja omaisen ahdistus kasvaa. On suunnattoman helpottavaa, jos viranomaisviidakosta löytyy edes yksi ihminen, jolla on kyky ja halu tukea omaista ponnisteluissa vanhuksen hyväksi. Tässä tarinassa tuo siunattu ihminen oli veteraaniasioita hoitava sosiaaliviranomainen. 

Yksinkertaista ratkaisua ei useinkaan ole. Omainen painiskelee hämmennyksensä kanssa, kun joutuu toteamaan vanhuksen kyvyttömyyden pitää huolta itsestään vastoin hänen omaa käsitystään. Täti ei suostu lähtemään lääkäriin. Onneksi tapahtuu se mitä jo ehdittiin pelätä: kun puhelimeen ei taas vastata ja omainen menee käymään, täti löytyy lattialta sekavana. Ensihoito toimittaa hänet sairaalaan. Viimeinkin saadaan lääkärin arvio siitä, mikä on omaiselle ollut jo ilmiselvää: hoitoapua tarvitaan. Sairaalamatkan aikana täti on unohtanut kotinsa ja osoitteensa ja miten hänet on sinne tuotu. Hän toipuu sairaalassa jaloilleen, saa rollaattorin ja kotiutetaan, vaikka hän ei muista osoitettaan. Sisarenpoika kirjataan lähimmäksi omaiseksi. Alkaa yhteistyö yksityisen kotihoitofirman kanssa.  Ja se onkin sitten toinen tarina.

Ellinoora Siitonen