Pyöräretki fyysiselle ja henkiselle rajalle

Kävin Kaakkois-Suomessa. Poikkeuksellisen avara, itään päin johtava moottoritie pysyi Kotkan ja Haminan jälkeenkin hyvin hiljaisena. Ei ollut itää kohti matelevia rekkajonoja, eikä lännen suuntaankaan monia tulijoita. Satoja kilometrejä etelämpänä käytävä sota heijastuu näin Suomenkin maanteille.

Imatralla Vuoksen rantoja pyöräillessämme ja mahtavan Imatrankosken kuohuja ihaillessa ei voinut olla ajattelematta elämän ja historian käänteitä. Imatrankosken kuohut mainitaan jo Kalevalassa. “Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess’ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa; ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Samoilla rantakivillä on astellut monia maailman ja Suomen merkkinaisia ja -miehiä. Vapaana vyöryvää koskea matkusti aikanaan (vuonna 1772) ihailemaan niin Venäjän keisarinna Katariina Suuri kuin Brasilian keisari Pedro II.  Yli 100 vuotta sitten kuohuista saivat innostusta myös merkittävät suomalaiset taiteilijat, kuten säveltäjä Jean Sibelius ja taidemaalarit Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt.

Keväisen Saimaan vesi vyöryi edelleen ajoittain valtoimenaan ja vapaana kohti Venäjän rajaa, mutta moni asia oli näilläkin seuduilla taas kerran muuttunut naapurimaan johdon ratkaisujen takia. Se ei sinänsä ole mitään uutta. Jo vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajan, itäisen naapurimme johtajien ratkaisut ovat heijastuneet virtojen, metsien ja rajojen yli myös meidän asuinseuduillemme, etenkin itäisempään Suomeen.

Lappeenrannan ja Imatran seutu olivat vuosikausia voimakkaasti kasvavia ja elinvoimaisia kaupunkikeskuksia. Naapurissa rajan takana olevan valtavan Pietarin talousalueen voimistuminen näkyi myös rajan länsipuolella. Yli 7 miljoonalla asukkaalla riitti ostovoimaa eli rahaa, jolla Suomesta hankittiin sitä, mitä kotimaasta ei saanut tai laatu ei tyydyttänyt.

Tänään Lappeenrannassa tai Imatralla kohtaa vain muutamia Venäjän rekisterissä olevia autoja. Aiempi satojen ja tuhansienkin päivittäismatkailijoiden virta on tyrehtynyt. Kaupunkilaisten mielen on vallannut hämmennys. Ei oikein tiedetä, mitä tulevaisuudesta pitäisi ajatella. Joka tapauksessa Venäjän varaan laskettu kasvu on nyt arvioitava uudelleen.

Pyöräretkemme jatkui Imatrankoskelta Vuoksen maisemissa kohti kaakkoa – ilman varsinaista suunnitelmaa – Valtionhotellin ohi kohti maaseutua. Uudet omakotitalot alkoivat vaihtua vanhoihin, jo paljon aikaa nähneisiin ja kipeästi kunnostusta kaipaaviin harmaisiin rakennuksiin. Etsimättä mieleen nousi virren 555 säkeet ”…ei ole meillä täällä mitään pysyvää, vain sinä, Herra, sinä luoksein jää…”.

Kumpuilevan karjalaisen metsäisen maiseman reunalla näkyivät Venäjän Svetogorskin eli Enson punavalkeat piiput, ja lopulta polkupyörämme pysähtyi Räikkölän kylän reunalla olevaan rajakylttiin ja puomiin. Peltoniityn toisella reunalla törröttivät Suomen ja Venäjän rajasta kertovat rajapylväät ja tähystystornit.

Vastassa oli ihmisen rakentama fyysinen raja. Silti omien korvien välissä taisi olla yhtä vahva, ehkä jopa vaikeammin ylitettävä henkinen raja. Tuo silmieni edessä näkyvä metsä kuului valtiolle, jonka johdon toimia en voi hyväksyä.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ”valta” turmelee ihmisen niin helposti. Sitäkään en ole koskaan ymmärtänyt, miten niin moni hirmuvaltias on pystynyt kaikista julmuuksistaan huolimatta saamaan mukaansa jopa kokonaisia kansakuntia.

Olen jonkinlainen historian harrastaja – täysi amatööri kuitenkin – ja siksi historiassa tapahtuneet käänteet kiinnostavat. Historiakirjoja lukiessani on ollut hämmentävää huomata, miten menneet vuosisadat ja niiden tapahtumat heijastavat kehityskaaria, jotka selittävät yllättävän hyvin myös oman aikamme tapahtumia.

Venäjän hyökkäys naapureiden alueelle on tapahtunut historian saatossa lukuisia kertoja. Presidentti Vladimir Putinkin kuvittelee toteuttavansa jotakin pyhää historiallista tehtävää – palauttavansa muiden heiltä ryöstämän äiti-Venäjän suuruuden. Hän ei varmasti koskaan myönnä, että sodan motiivina olisi hänen oma, jopa sairaalloinen vallantavoittelunsa.

Tuhoisa vallanhimo ei ole vierasta kirkonkaan maailmassa. Historia on täynnä toinen toistaan julmempia kertomuksia uskonsodista ja kirkon sisäisistä valtataisteluista. Aiemmin kirkko ja valtio olivat yksi ja sama asia. Nykyään maallinen ja hengellinen valta on erotettu, mutta kirkko kulkee silti useimmissa maissa maallisen vallan tukena. Näin tapahtui lähihistoriassa Balkanin sodassa 1990-luvulla ja näin tapahtuu tänään Venäjälläkin.

Kirkkojen rooli rauhan sanoman levittäjänä on vähän ristiriitainen. Raamatun ”ykkösosa” eli Vanha testamentti on tietysti täynnä sotia, mutta Uuden testamentin sivuilla kyllä korostetaan merkittävästi enemmän lähimmäisenrakkautta.

Ehkä hämmentävä ristiriita syntyy siitä, että ”kirkkokieli” puhuu hyvin usein rauhasta, mutta sillä huomaa lopulta olevan vähän eri merkityksen kuin arkikielen sanalla rauha. Puhutaan Jumalan rauhasta tai Herran rauhasta, ihmisen rauhasta Jumalan kanssa, Pyhän Hengen tuomasta rauhasta, toivotetaan messussa toisillemme Kristuksen rauhaa tai sanotaan rauha teidän kanssanne.

Vanhoillislestadiolaisten nettisivu ”suomentaa” rauhaa näin: ”Raamatussa rauha merkitsee tilaa, josta ei puutu mitään – ei terveyden, aineellisen hyvinvoinnin, ulkoisen eikä sisäisen rauhan suhteen. Rauha lähtee Jumalasta ja on kokonaan Jumalan lahjaa: jos Jumala ei tahdo rauhaa, sitä ei voi olla kenelläkään. Rauha ja vanhurskaus liittyvät yhteen. Vanhurskaus merkitsee oikeaa suhdetta Jumalaan ja toisiin ihmisiin, lähimmäiseen. Rauha onkin seurausta oikeasta jumalasuhteesta, ja se vallitsee silloin, kun yhteys Jumalaan on kunnossa. Herran siunauksessakin pyydämme, että Jumala antaisi meille tuon rauhan.”

Määritelmä on hyvin kattava, eikö olekin. En voi sille mitään, että joskus minusta tuntuu kuin Vanhan testamentin hebreankielen sanalle ”shalom” olisi rakennettu merkityksiä, joita kaikkia siinä ei välttämättä vuosituhansia sitten ollut. Tai tietysti voi olla niinkin, että meidän suomen kielemme on ilmaisultaan sen verran köyhä shalom-tervehdys pitää selittää hyvinkin laajasti ja kattavasti.

Näinä aikoina voi tietysti toivoa, että kristillisen kielen rauha sisältää vahvasti myös ajatuksen ihmisten ja kansojen välisestä rauhasta.

Hannu-Pekka Laiho