Yleinen

Elämän moniarvoisuus

Olen viime viikkoina katsellut tavallisten ihmisten arkea eri puolilla Eurooppaa autoillessamme Keravalta tänne Adrianmeren rannalle. Matka on kulkenut aika kiireettömästi kahdeksan maan halki, välillä isoja, vilkkaita moottoriteitä, välillä pieniä, hiljaisia kyläteitä. On näkynyt vaurautta, mutta on näkynyt paljon myös vaatimattomuutta. Molemmat kuuluvat ihmisten arkeen.

Ehkä juuri tuo – varsinkin Baltiassa, mutta miksei myös Puolassakin – näkyvä arjen maisena on pannut miettimään, miksi ihmeessä me suomalaiset olemme niin tyytymättömiä omaan maahamme ja elämäämme. Kun iltaisin on internetin kautta lueskellut kotimaan uutisia ja seurannut päivittäistä keskustelua, on hakematta tullut vähän surullinen olo. Vaikka elämme muiden tekemien arvioiden mukaan yhdessä maailman parhaista maista, emme itse oikein osaa sitä arvostaa.

Lähestyvien vaalien jännitteet näkyvät jo hyvin varsinkin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Maan talous näyttää elpyneen ja menevän oikeaan suuntaan, mutta kiitosta ei siitä jaeta – moitteita kylläkin runsaasti.

Miksi on niin vaikea kiittää, vai onko? 

Tuota kiittämistä ja ihmisen arkea mietin pitkään, kun pysähdyimme Liettuassa Siauliain kaupungin pohjoispuolella, Jurgaiciain kylässä, sijaitsevalla hyvin erikoiselle pyhälle paikalle. Tuolle Ristinkukkulaksi (Liettuaksi Kryziu kalnas) nimetylle paikalle ovat ihmiset vuosikymmenien saatossa tuoneet satojatuhansia, ehkä jopa miljoonia ristejä.

Eri kokoisia puisia tai metallisia ristejä on kukkuloiden rinteessä vieri vieressä ja isoissa pinoissa polkujen ulkopuolella. Ristinkukkula on yksi Liettuan suosituimmista turistikohteista, mutta se on myös eurooppalainen pyhiinvaelluskohde. Mekin näimme ristiä tuovia ihmisiä aina Espanjasta ja Italiasta saakka, mutta oli joukossa turistiryhmiä jopa Aasiasta.

Aluksi Ristinkukkula hämmentää. Keravalaisena luterilaisena ei oikein tiedä, mitä asiasta ajattelisi. Mutta paikka on kummallinen myös siitä syystä, että parin tunnin oleskelu siellä saa ajatukset kulkemaan hyvin monenlaisia polkuja.

Aluksi on tyrmistys ja hämmennys. Onko tämä taikauskon kukkula? 

Aika pian ajatukset kuitenkin muuttuvat, kun katselee erilaisia, osin jo auringon polttamiakin puisia, tai ruosteenpeittämiä metalisiä ristejä. Jokainen risti on asetettu kukkulalle rukouksen kera. En usko, että kukaan on tuonut ristiä tänne pilanpäiten, vitsinä.

Juuri tuo valtava hiljaisten rukousten määrä luo paikalle oman tunnelmansa. Ehkä kukkulalta nousee koko ajan taivaalle rukousten virta? Sitäkin ehdin miettiä, että pystyvätköhän nuo yläpuolella pörräävät ja kuvia ottavat turistien pienoiskopterit tuon virran tallentamaan!

Niin, ristit on laskettu paikalle rukousten kera, mutta ovatko rukoukset olleet kiitosta vai pyyntöjä? Varmasti molempia. On pyydetty siunausta itselle ja läheisille. On kiitetty lapsista, perheestä, sukulaisista, avioliitosta, työpaikasta, elämästä. On muistettu kuolleita. Pelkkiä ristejäkin silmäilemällä huomaa, että rukousten kirjo kattaa koko ihmisen elämän.

Mutta laskisiko suomalainen tälle kummulle ristin kiitoksen vai pyynnön kera?

Mietin tätä elokuun lopun sunnuntaina, kun ajoimme halki Puolan maaseudun. Joka kylässä on iso kirkko, se ei ole syvästi katoliseksi tiedetyssä maassa kummallista. Mutta kun kirkonmäki oli messun aikaan täynnä autoja ja kun pyhäpukeiset perheet kulkivat kylänraittia sunnuntaimessuun tai sieltä pois yhdessä – lapset, vanhemmat, isovanhemmat – huomasi, että täällä ihmiset suhtautuvat uskontoon ja kirkkoon eri tavalla kuin Suomessa. Usko on osa pyhää, mutta myös arkea. Pieniä ristejä ja alttareita on talojen vierustoilla, katujen ja teiden varsilla.

Arjen kristillisyys ei näy vain Puolassa vaan sama jatkuu Saksassa ja Itävallassakin. Esimerkiksi raharikkaidenkin suosimassa Bad Gasteinin kuuluisassa hiihtokeskuksessa Itävallan Salzburgin lähellä Alppien rinteillä näkee talojen seinissä isoja krusifiksejä ja yksittäisiä alttareita.

Usko elää monin paikoin Euroopassa arjen keskellä hyvin vahvana. Voisiko se elää samalla tavalla myös meidän keravalaisten arjessa?

Luin muutama päivä sitten heinäkuun alun Sana-lehteä. Siinä oli haastateltu emeritusarkkipiispa John Vikströmiä. Hän pohti haastattelussa mm. sitä, miten Jumala on kaikkialla. Vikström lainasi Paavalin sanoja ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” ja myös Psalmia 139:  ”Minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat.”

John Vikströmin johtopäätös on, että ” Hän (Jumala) ei ole mikään ukko pilven päällä, vaan samalla kertaa persoona ja minua ympäröivä todellisuus.”

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Elämän moniarvoisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: