Nainen&pahvikuppi ja muita kertomuksia

Puuvalonaukiolla kulkiessa voit tuskin välttyä huomaamasta häntä, jota ei minään pidetä. Istuuhan hän siinä jalkojensa päällä  päivästä päivään, tunnista toiseen, säässä kuin säässä, nainen pahvikuppi edessään.
Keravan aukiolla et voi välttyä näkemästä ja kuulemasta häntäkään, joka oranssiliiveissään tarjoaa ostettavaksi Iso Numero lehteä. Vaikket lehteä ostaisikaan, hän hymyilee ja kiittää saamastaan huomiosta: ”Some other time!”

Ehkä olet junassa huomannut hänetkin, vanhalta vaikuttavan sanattoman miehen, joka kävelee vaunun päästä päähän ja jakaa matkustajille moneen kertaan taiteltuja ja avattuja papereita. Papereihin on tekstattu viesti: ”Minulla sairas lapsi, tarvitsen rahaa.” Hetken päästä hän palaa vaunun toisesta päästä ja kerää paperit talteen käsi ojossa.

Tai jos seisot bussipysäkillä, saatat tulla puhutelluksi. Nuori siististi pukeutunut mies  kääntyy puoleesi ja kysyy kohteliaasti: ”Anteeksi rouva/herra, olisiko teillä antaa pari euroa.”

Mahdollisesti olet tavannut nuoren opiskelijankin, joka läjä piirustuksia ja pikkumaalauksia sylissään soittaa ovikelloasi. Hän katsoo sinua silmiin ja saattaa sanoa muutaman sanan: ”Opiskella, myydä näitä, ostaa…”

Eikä tässä vielä kaikki. Sähköpostissasi lukemattomat tuntemattomien lähettämät viestit odottavat sinua. Ehkä on parempi, että ne jäävätkin lukemattomiksi ja tuhoat ne avaamatta.

Tarvitsevia ihmisiä on loputtomiin. Jotkut heistä pyyntöineen voit sivuuttaa kuin et heitä huomaisikaan. Toiset pysäyttävät sinut fyysisesti siinä paikassa ja vaativat jonkinlaista reagointia. Toiset pysäyttävät sinut jälkikäteen. Omia ajatuksiaan on vaikea ohittaa. Niinpä pysähdyt, niin kuin minä nyt, katsomaan näitä ihmisiä ja heidän pyyntöjään. 

Mitä teen? Mitä jätän tekemättä? Mikä on minun vastuuni näistä lähimmäisistä ja heidän voinnistaan?  Ohjaako kultainen sääntö minua toimimaan kuten toivoisin toisten toimivan minua kohtaan?

On totta, on toden totta, että minä en voi kaikkia tarvitsevia auttaa. Etkä sinä. Emmekä me yhdessäkään. Enkä edes tiedä, mikä heitä parhaiten auttaisi. Parantaako rahan antaminen enemmän minun mielialaani kuin heidän hyvinvointiaan?  Olisiko järkevämpää tehdä raha- ja tavaralahjoituksia  hyväntekeväisyysjärjestöille tai olla käytännössä mukana niiden vapaaehtoistyössä? Juuri nyt on alkamassa Yhteisvastuu keräys, josko tämän kevään keskittäisinkin apuni siihen? Vai tulisiko ryhtyä poliittisesti aktiiviseksi vaikuttajaksi, köyhien, kodittomien, paperittomien, yhteiskunnan turvaverkkojen läpi putoavien puolesta puhujaksi? Tai pitäytyisinkö verojen maksamisessa ja lähimpien lähimmäisten auttamisessa? Taidan taaskin jättää linjapäätökset tekemättä ja jatkan kulkua maaston mukaan.

Noin viisikymmentä vuotta  sitten odottelin Helsingin rautatientorilla syksyn sateisena myöhäisiltana bussia. Viereeni hoiperteli nuori mies, joka pyysi rahaa matkalippuun. Yritin olla reagoimatta mitenkään, vaikka jokunen kolikko olisi taskussa ollutkin. Samassa bussi tuli, aukaisi ovensa ja astuin sisään. Takaani pysäkiltä kuulin sateessa värjöttelevän pyytäjän huudahduksen: ”Kuinka sä voit tehdä mulle näin?”

Sittemmin hiukseni ovat harmaantuneet ja rypyt syventyneet, ymmärrystä ja viisauttakin on karttunut monesta asiasta. Vaan ei tästä. En ymmärrä, mitä tulisi tehdä tai jättää tekemättä. Sen sentään nyt ymmärrän, etten ymmärrä.

Kysymykset pitävät pintansa. Joskus ne unohtuvat hetkeksi, mutta palaavat taas ajatuksiin yhtä varmasti kuin nainen pahvisen kahvikuppinsa kanssa. Keravan Puuvalonaukiolle.
Näitä mietti