Keravalaistava kuvallinen taidepläjäys vol. 4

Kuvaamataidon tunneilla yli puoli vuosisataa sitten piti piirtää ja maalata milloin mitäkin. Opettajamme “Venla”otti vuorollaan muutaman oppilaan ohjatakseen. Muut saivat toimia, miten parhaiten pärjäsivät. Minunkin vuoroni tuli jonain kevättalvena. Kerran Venla tuli katsomaan, kun tein vesivärimaalausta esillä olevasta kukka-asetelmasta. Hetken neuvottuaan hän tarttui käteeni ja ohjasi sitä muodostamaan halutunlaisia siveltimenvetoja. Tulihan kuvasta näköinen. Eri näköinen kuin mitä olisin ilman “kädestä pitäen” -ohjausta saanut aikaan. Alareunaan kuittasin nimeni “Kaarina K. IV A”, vaikka opettajanhan työ olisi pitänyt signeerata. Kevättodistuksessa kuvaamataidon numeroni oli parempi kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen. Että sellaista taideopetusta 🙂

Enpä siis olisi ikinä uskonut, että bloggaan taiteesta. Siis minä. Enkä vain kerran vaan monesti. Elämä osaa yllättää.

Keravalle muutettuani katselen uusia maisemia silmin nähden eri tavoin kuin niitä, joissa kuljin monta kymmentä vuotta. Eräänä päivänä pysähdyn Maasalon “Oodi vedelle”-teoksen ääreen keskuspuistossa. Ilman vettä ja valoefektejäkin siinä riittää ihmettelemistä. Minä en tuollaista olisi saanut aikaan edes opettajan ohjauksessa.

Jonkin matkan päässä leikkipaikalla minusta vaikuttaa, että keinujen kaaret ja pallojen heijastukset on tarkoin valittu sopimaan jatkoksi vesialtaan taiteelle. Mistähän löytyisi tietoa niiden suunnittelijoista samaan tapaan kuin on muusta ympäristötaiteesta Sinkan taiderastit vihkosesta? Vai onko niin, että nämä “vain” lapsille tehdyt välineet eivät kaipaa samaa arvostusta kuin muu taide? Ero näkynee myös suunnittelijan saamassa korvauksessa.

Seuraava käyttötaidekohde on aivan vieressä. Roskista on täytetty ahkerasti. Hyvä juttu muuten, mutta näyttää siltä, että roska-astian suunnittelu on kesken. Roskiksen täyttyessä varikset ja muutkin linnut pääsevät dyykkareiksi ja jälki on sen näköistä. Ympäristötaidetta tuokin. Työtä ja toimeentuloa jollekin, menoja meille veronmaksajille.

Kirjaston kulmalle palatessa huomaan, että Paasikiven paaden ja viheralueella maasta nousevan Maasalon Maahiset-teoksen profiilit muistuttavat toisiaan.

Onkohan tuo samankaltaisuus sattumaa tai osa taiteilijan suunnitelmaa kokonaisuudesta?  Sitä eivät ruskeat talventörröttäjät minulle kerro. Mutta maasta pilkistävät keväänvihreät tulokkaat antavat varman lupauksensa kesän tulosta.

Sattumaa vai suunnitelmaa? -kysymys mielessäni tajuan Kauppakaarella, että Kerava on moninaisten maata ja taivasta kohti kurottavien pallojen kaupunki.

Voin melkein kuulla leikkipaikkojen, valaisimien ja Maasalon Matkalla-veistoksen pallojen kuiskailevan toisilleen, kun pallojen pallo säteineen pilkistää pilvenraosta.

Rakennustyömaan aita on maalattu. Salla Ikosen värikkäät kuvat johdattelevat ajatukset Keravan sirkuslaisuuteen. Tien toisella puolen pitkään suljettujen liiketilojen ikkunoissa on oma sanomansa. Luenko oikein? Sirkuskuva ja ikkunatägit  keskustelevat keskenään. Sana ”Siivoa!” sinkoaa tykin suusta? Yksityiskohdat muodostavat kokonaisuuden. Sehän on selvää.  

Tämänkertainen taiderasteiluni päättyy Sirkusmuistomerkille. Häiväojan ja Poppiuksen 40-vuotiaat hevoset kukkivien kirsikkapuiden ympäröiminä tuntuvat moninaisten kaarien ja pallojen katselun jälkeen toisella tavalla todelta. 

Mitä taide saa aikaan? Miten se vaikuttaa, jos vaikuttaa, tässä tapauksessa Keravalla, Keravassa, keravalaiseen, keravalaisuuteen? Minuun? Miksi yleensä mietin tällaisia! Ehkä taide täyttääkin tarkoituksensa kysymysten herättäjänä? Venla-opettajani voisi hymähtää tyytyväisyydestä myöhäiseen taideintoiluuni.

On miten on. Tehty taide kaikessa kiehtovuudessaan jää toiseksi luonnon omalle taiteelle. Juuri nyt Kirsikka Puu ja Ilta Rusko vievät voiton.

Kaikenlaista taidetta Keravan taivaan alla kummasteli