Jo nyt - ei vielä on sanapari, joka teologisissa keskusteluissa nousee monesti esille. Se kuvaa meidän sisäistä jännitettämme: jo nyt olemme pelastettuja, mutta emme kuitenkaan vielä Jumalan luona kirkkaudessa ja taivaassa. Tästä aiheesta varsinkin nuorempana keskustelimme paljon kavereiden kanssa ja monet heistä olivat kokeneet taivaskaipuuta. Eivät siis halua kuolla, vaan malttamattomuutta päästä Jumalan luo ja innokasta odotusta taivaaseen pääsystä. Itselleni taivaskaipuu on aina jäänyt vieraaksi, enkä täysin osaa samaistua tuohon kavereideni kokemukseen. Minulle suhde Jumalaan on ennen kaikkea täällä elämistä ja Jumalan tahdon etsimistä tässä elämässä, jonka Jumala on minulle antanut. Olen ajatellut, että tuonpuoleinen pitää kyllä huolen itsestään ja luotettava ja rakastava Jumala kohtelee minua hyväksi näkemällään tavalla kuolemani jälkeen.
Tässä elämässä meille voi tulla eteemme maallisia tilanteita, joissa olemme välissä, emme oikein enää menneessä, mutta emme vielä tulevassakaan. Tällaisia välitiloja voivat olla suuret elämänmuutokset, kuten koulusta valmistuminen, työpaikan vaihto tai muutto. Esimerkiksi itselleni tällainen välitila oli lukion abivuoden kevät, jolloin kirjoitukset olivat ohi, mutta tulokset eivät vielä olleet tulleet ja lakkiaisia odotettiin. En oikeastaan enää ollut lukiolainen, mutta en ollut vielä yliopisto-opiskelijakaan. Sama silloin, kun sain tietää aloittavani opinnot teologisessa tiedekunnassa Helsingissä, mutta olin vielä kesän töissä Nastolassa. En oikein enää ollut nastolalainen, mutta en kuitenkaan vielä helsinkiläinenkään. Kuka minä silloin olin? Missä minä olin?
Olen huomannut, että muutoksen edessä voi olla hankalaa keskittyä ja panostaa täysillä loppuvaan juttuun. Samalla tulisi antaa kaikkensa ja tehdä parhaansa, ettei jälkeenpäin harmittaisi, mutta toisaalta tulisi tehdä luopumisprosessia jo mielessään. Tulisi olla valmis päästämään irti menneestä, kuitenkin sydän avoinna tulevalle.
Luulen, että moni meistä joutuu ainakin jossakin elämänsä vaiheessa kipuilemaan samojen tunteiden kanssa. Ajattelen, että tällaiset elämän välivaiheet ovat ennen kaikkea mahdollisuuksia, vaikka ne voivatkin olla hyvin jännittäviä ja pelottaviakin. Miten selviän tulevasta? Mihin polkuni johtaa? Itselläni on luottamus siihen, että odottipa tulevaisuudessa mitä tahansa, niin itse Jumala kulkee kanssani.
Näissä mietteissä,
Emmi Gong
Keravan seurakunnan blogi 
Mä oon aina vähän pelännyt, että oon kovin huono uskovainen, kun en oo koskaan kokenut ”taivaskaipuuta”. Mulla on myös paljon ystäviä, jotka on ihan murrosikäisestä lähtien puhuneet siitä, että olisivat valmiita lähtöön, jos kuolema saapuisikin jo huomenna. Ja mä oon aina vain halunnut elää niin paljon! Meni kauan, ennen kuin edes ääneen kehtasin tämän myöntää ystävilleni. Joskus ajattelin, että se on ”tunnon rauhasta” kiinni, että kavereilla on tämä ja mulla ei, mutta nykyään tiedän, ettei se johdu siitä, että mulla olisi selvittämättömiä syntejä omallatunnolla enkä siksi uskaltaisi kuolla. Kaverit kyllä aivan ihanasti lohduttivat, että sehän on aivan normaalia ja elämänmakuista, että haluaa pitää omasta elämästään kiinni, ja että hehän tässä vaikuttavat jotenkin synkiltä ja innottomilta elämään. Tämä on silti edelleen ajatuksia herättävä aihe, koska onhan siinä jotain ylevää, että on niin rauhallinen olo oman uskonsa kanssa, että olisi valmis tästä elämästä luopumaan. Ja että miksi mulla ei kerta kaikkiaan ole sellaista oloa.
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi H! Tämä aihe tosiaan herättää monenlaisia tunteita ja me erilaiset uskovat tulkitsemme taivaskaipuuta, kuten monia muitakin uskoon liittyviä juttuja hirveän eri tavoin. Itse ajattelen, että meillä on jokaisella omanlaisemme ja erityinen suhde Jumalaan, joten on myös täysin luonnollista, että eri asiat korostuvat omassa Jumala-suhteessamme. On vahingollista lähteä arvioimaan toisen uskoa lähtökohtaisesti huonommaksi vain sen takia, että itse kokee asiat eri tavoin.
Jumala on antanut meille tämän elämän lahjaksi, sekä itseämme että toinen toisiamme varten. On hienoa, että toiset voivat odottaa innolla taivaaseenpääsyä ja löytää lohtua siitä ajatuksesta, mutta on myös hienoa, että on meitä, jotka haluamme keskittyä tähän maanpäälliseen toimintaan ja Jumalan läsnäolosta iloitsemiseen tässä maailmassa. Meitä kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan ja voimme omilla lahjoillamme rakentaa Jumalan valtakuntaa.
– Emmi G.
TykkääTykkää