Poimi päivä!

Keravan kirsikkapuisuutta ei voi olla huomaamatta ainakaan kirsikankukkien aikaan. Facebook ryhmät ylipursuavat kuvia vaaleanpunaisina hohtavista puista. Kaupunki on julkaissut jakoon Kirsikkapuukierros -kartan ja aktivoinut ihmisiä liikkeelle kukintaa ihastelemaan. Jos et puhu naapurisi kanssa säästä, niin kirsikkapuista riittää juttua.Tämähän on aivan loistavaa! Melkein niinkuin maailmanmestaruus jääkiekossa, positiivinen asia, josta monet ja vielä useammat innostuvat. Minäkin.

Mutta sitten se on ohi. Niin kuin joka vuosi. Kukat kuihtuvat, kirsikkapuulenkit lyhenevät, keskustelu lakkaa.

Kuinka ollakaan tänä keväänä heti kukinnan jälkeen minua alkoi harmittaa. Ei se, mikä on väistämätöntä: Kaikella on määräaikansa. Minua alkoi harmittaa se, että niin monet muut aivan ihanat kevään asiat jäävät kirsikoiden varjoon. Tajusin, kuinka hieno systeemi luonnossa on, emmekä me (tai ainakaan minä) ymmärrä siitä ilahtua. Kun kaikella on määräaikansa, saamme ihastella kirsikan kukkia, kun on niiden aika. Sitten tulevat vaahterat, tuomet, omenapuut, kuuset ja hevoskastanjat. Vuorollaan maassa kukkivat leskenlehdet, valkovuokot, voikukat, lemmikit, mustikat ja niin edelleen lähes loputtomiin.

Mitenkähän olisi, jos ensi keväänä Keravan kaupunki tekisi voikukkakierros-kartan? Missä Voikukat kukkivat keltaisimmillaan, missä niitä on eniten, missä tuuli antaa kukintoja seuraavien valkoisten siemenpallojen pysyä pisimpään ihmisten ihailtavana…Voi kukka!

Jostain syystä noita kaikkia ihanuuksia katsellessa aloin myös ajatella itsestään selvyyksiä. Asiat, ihmiset, ilmiöt, jotka ovat aina tai vähintäänkin toistuvat säännöllisesti, muuttuvat helposti itsestään selvyyksiksi. Ne jäävät vaille huomiota, eikä niistä niin tarvitse välittää. Hehän ja nehän ovat olemassa minun huomaamisestani ja välittämisestäni huolimatta. Niin kauan kuin ovat. Nyt hengähdän syvään ja tajuan jotakin uutta tämän hetken tärkeydestä. Aiemminkin olen siitä kirjoittanut, mutta tämä kevään ajatus ja kirsikankukan kuolema antoi uuden näkökulman.

Jään miettimään kliseistä ilmaisua “Carpe Diem!” Suoraan käännettynä “Poimi päivä!” Useammin kuitenkin käytetään sanoja: Tartu hetkeen! Siinä on suuri ero. Päivä vuorokautena ajateltuna sisältää 86400 sekunnin mittaista hetkeä. Yhteen hetkeen on melko mahdoton tarttua. Siihen, mikä nyt on ja jo meni. Mutta päivään voi tarttua, moneksi hetkeksi. Tämän päivän aikana ehdin ihastella voikukkia, pitää rakasta ihmistä lähellä, huolehtia hyvinvoinnistani, nauttia auringon noususta ja laskusta… Tartu päivään!

Tartu päivään, mutta älä ota sitä itsestään selvyytenä. Nuorempana keskustelin ystävän kanssa maailmanlopusta. Hän sanoi, että hänen maailmanloppunsa tulee, kun hän kuolee. Minusta se oli viisas ajatus. Tämä maailmanaika loppuu minullekin juuri silloin, kun tämä hetki on viimeiseni. Ei ole itsestään selvää, että aamulla aurinko nousee. Tai vaikka nousisikin, niin eräänä aamuna minä en.

Vielä ihmettelen tätä kevättä suhteessa aiempiin. Viime vuonnakin bloggasin kevään ihmeistä. Nämä nyt mielessä pyörivät ajatukset yhdistyvät yleensä syksyyn. Siihen kuinka luonto vähitellen antaa periksi, kukat kuihtuvat, puut pudottavat lehtensä, aurinko kierähtää vain nopeasti taivaanrannan yläpuolella. Syksyllä elämän hauraus on kovin konkreettisena näkyvissä. Mutta nyt ymmärrän, että onhan niin keväälläkin. Paljon kasvaa ja kukkii, paljon kuihtuu ja lakastuu, myös keväällä, kesälläkin. Tänään. Siksi tartun tähän päivään. Tähän, missä elän.Tässä on se, mitä on. Tänään voin tehdä, mitä voin.