Hannu-Pekka Laiho

Ja suurin niistä on rakkaus

Kulunut viikko on pysäyttänyt minut miettimään päiviemme kulkua ja ihmisen elämän polkuja. Syynä ei ole jo vuoden jatkunut koronakurjimus vaan ystävääni kohdannut suru. Hän menetti täysin yllättäen rakkaimpansa. Sinänsä sekään ei minun ikäisteni keskuudessa ole poikkeuksellista. Elämää on takana jo monta vuosikymmentä, mutta katsotaan kuitenkin luottavaisena huomiseen. Syynä pohdiskeluuni on ollut ystäväni elämäntarina.

Akun ja Noran Lanzarotte.

Ystäväni on jo hyvän matkaa yli seitsemänkymmentä, nykyään eläkeläinen. Kutsun häntä tässä Akuksi. Hän on ihan aito suomalainen miehenköriläs. Köyhän, uskovan yksinhuoltajaäidin poika, joka aina koki vähän alemmuutta korpikylän taustansa takia. Sellainen, joka surunsa keskellä sanoi, että minulle hän voi näyttää epätoivoiseltakin tuntuvan surunsa, mutta muiden kanssa pitää purra hammasta, jotta kyyneleet eivät virtaisi. Aku on toimittaja, jonka olen tuntenut vuodesta 1970. Hän on käsittämättömän monissa liemissä keitetty ammattilainen, jolle työ meni kaiken muun edelle, ja jonka kanssa itsekin olin työparina monissa noissa tutkivan toimittajan joskus vaarallisissakin selvitysprojekteissa.

Nuorena Aku meidän muiden tapaan perusti perheen ja sai rakkaan tyttärenkin. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt. Työstä tuli elämän tärkein sisältö, mutta ehti hän työn keskellä suorittaa maisterintutkinnonkin – kansakoulupohjalta. Vuodet kuluivat ja lopulta tuli vastaan päivä, jolloin kiireinen mies katsoi itseään peilistä eläkeläisenä.

Aku asettui läntiseen Suomeen, järven rannalle, vanhan pienen kotitalonsa viereen rakentamaansa hirsimökkiin. Olin vähän huolissani ystäväni tulevaisuudesta ja elämänsisällöstä, kun kävin vuosia sitten (vuonna 2011) ensimmäisen kerran ”eläkeläistä” tapaamassa. Huoli paljastui kuitenkin nopeasti turhaksi. Ystäväni kertoi, miten hän on onnellisempi kuin koskaan ennen. Aku oli vuosikymmenien jälkeen kohdannut järvellä uudelleen nuoruutensa suuren rakkauden!

Tarina oli kuin elokuvasta. Joskus 1960-luvun alkupuolella saman järven rannalle, sukulaistensa kesähuvilalle, oli saapunut Helsingistä nuori kaunis neitokainen. Sanotaan häntä tässä Noraksi. Ruotsinkieliset vanhemmat olivat lähettäneet Noran kesäksi Satakuntaa oppimaan suomen kieltä. Järvellä souteleva ja virvelillä haukia kalastanut Aku näki vastarannan laiturilla kauniin Noran, mutta kesti kauan, ennen kuin hän uskalsi soutaa lähemmäksi, tai ennen kuin uskalsi sanoa tytölle mitään. Hänestä tuntui, ettei noin kaunis ja ruotsinkielinen helsinkiläistyttö yhdestä maalaispojasta paljoa perusta.

Kesän mittaan rohkeus kuitenkin lisääntyi ja keskikesästä Aku ja Nora jo istuivat samassa soutuveneessä. Elokuun lopulla, kun Noran piti palata Helsinkiin, ystävyys oli jo niin pitkällä, että molemmat kokivat syvää nuoruuden rakkautta ja eron haikeutta. Jäähyväisiksi saatu ensisuudelma lähtemättömästi mielessä luvattiin pitää yhteyttä, kirjoitella ja tavata taas seuraavana kesänä.

Mutta elämä ei mennytkään toivottuja polkuja. Nora kirjoitti seuraavana keväänä ylioppilaaksi, lähti Englantiin oppimaan kieltä, jäi sinne opiskelemaan, tapasi nuoren skottipojan, rakastui ja asettui Skotlantiin. Luvassa ollutta uutta kesää ei tullut. Aku jatkoi elämäänsä, avioitui hänkin ja mutta erosi. Nora jäi muistoihin suurena nuoruuden rakkautena, josta Aku joskus vuosien takaisissa illanistujaisissa minullekin kertoi.

Nora ei kuitenkaan jäänyt vain nuoruuden rakkaudeksi. Kaikki muuttui kymmenen vuotta sitten. Kotijärvellään soudellut Aku näki etäällä vastarannan laiturilla istuvan vanhemman naisen. Souteli laiturin lähellä olleita verkkojaan kokemaan ja huomasi naisessa joitakin tuttua. Lopulta Aku tunnisti naisen Noraksi. Alkoi varovainen ystävyys, jonka aikana muisteltiin iloisesti nauraen nuoruuden kohtaamista. Mutta muisteltiin myös kuluneita vuosikymmeniä. Kelattiin läpi kummankin elämää. Iloja ja suruja, menestystä ja pettymyksiä.

Nora oli pari vuotta sitten palannut avioeron jälkeen eläkeläisenä Skotlannista Helsinkiin. Hän alkoi entistä enemmän viihtyä tuolla satakuntalaisen järven rannalla olevalla suvun mökillä ja ystävyys Akun kanssa syveni.

Kun minä tapasin Akun kymmenen vuotta sitten, hän oli umpirakastunut. Ikionnellinen nuoruudenrakkautensa löytämisestä. Kaksi aikuista löysi yhteiset harrastukset kulttuurista ja matkustamisesta. Seurasin heidän kulkemisiaan onnellisista Facebook-päivityksistä tai vuosittain ilmestyneistä valokuvakirjoista. Nora ja Aku perehtyivät espanjalaiseen kulttuurin, asuivat talvet siellä. Kävijät konserteissa, museoissa ja taidenäyttelyissä. Aku innostui opettelemaan jopa espanjan kielen ja seurasi innostuneesti sanomalehdistä maan politiikkaakin.

Kuukausi sitten helmikuun alussa kaikki pysähtyi. Rutiiniksi luullusta lääkärikäynnistä alkoi vain kaksi viikkoa kestänyt tapahtumasarja, jonka päätteeksi luin järkyttyneenä Akun FB-sivulla päivityksen: Nora kuoli tänään!

Talven väriloistoa.

Yhden illan kelasin uutista surullisena mielessäni ja seuraavana päivänä soitin Akulle. Sain kuulla, että salakavala ja nopeasti levinnyt syöpä oli riistänyt Noran Akulta täysin ilman ennakkovaroitusta. Tunsin itseni puhelimessa täysin voimattomaksi kuunnellessani surun murtamaa, mustan pilven alle jäänyttä, ystävääni ja hänen sanojaan. Tiesin, että tässä tilanteessa minulla ei ole sanoja, joilla voisin Akun tuskaa lievittää. Minulla oli vain läsnäoloni ja hiljainen rukous. Sanat siitä, että meille annetun lupauksen mukaan Jumala pitää meistä huolta. Että Nora elää edelleen kiitollisuudessa, muistoissa ja rakkaudessa.

Aku kertoi minulle siitä, miten onnellinen hän on heille annetuista yhteisistä kymmenestä vuodesta, elämän onnellisimmasta ajasta. Aku kertoi myös lapsena ja nuorena mieleen jääneistä äitimuorinsa rukouksista, varovasti itsekin tapaillen kiitosta saamastaan lahjasta.

Koko viikon mielessäni on kulkenut ajatus ”…ja suurin niistä on rakkaus”, niin kaunis ja koskettava on Noran ja Akun elämäntarina. Uskon siihen, että raskaimpien surun päivien jälkeen Aku osaa kiittää aurinkoisista, valoisista onnen päivistä ja rakkaudesta.

Olen miettinyt paljon kuitenkin myös sitä, osaanko olla kiitollinen tästä päivästä ja tästä hetkestä, ihmisistä lähelläni. Koskaan emme voi olla varmoja huomisesta. Toivottavasti muistan kiittää tänäänkin.

Mielessäni on pyörinyt myös ihmisyys ja ystävyys. Ystävyys on kallis lahja, jota pitää osata vaalia, mutta parhaimmillaan se on myös jotakin, joka elää ja kestää, vaikka etäisyyttäkin olisi paljon.

En tiedä, ajatteleeko Aku, että hän kulkee mukana rukouksissani. Mieleen on tullut myös se, että uskalsiko Aku olla minulle hauras, koska tiesi elämänarvoni ja vakaumukseni. Minun kanssani hänen ei tarvinnut korostaa olevansa kova ”äijä”, ei tarvinnut pelätä näyttävänsä heikolta, ei unohtaa mainita äitimuorin uskoa ja rukouksia – ehkä siten vähän raottaen myös omaa sisintään.

Vaikka en mielestäni oikeita sanoja surun keskelle löytänyt, ehkä ystävänä olo riitti.

Hannu-Pekka Laiho

2 comments on “Ja suurin niistä on rakkaus

  1. Heikki Lindfors

    Kiitos Hannu-Pekka jälleen koskettavasta kirjoituksesta. Aku ja Noran tarina on kaunis, mutta tietenkin myös surullinen – kahdellakin tavalla. Ensinnäkin on surullista, miten paljon jää sanomatta asioita ja miten usein kuljemme onnemme ohitse. Onnellista, että kuitenkin Aku aj Nora tapasivat toisenta uudelleen ja saivat viettää kymmenen yhteistä vuotta. Mutta, mutta elämä on hauras ja kaikki olemme kuolevaisia. Surullista, että Aku menetti rakkaan kumppaninsa ja hänen oma elämänsä joutui jälleen kerran suureen muutokseen. Luttuani kannan huolta Akusta, että hän jaksaisi nyt edelleen nähdä oman elämänsä arvon ja sen että hänen elämänsä on elämisen arvoista. Häntä edelleen rakastetaan. Suljen Akun esirukouksiini. Kiitos Hannu-Pekka, että ajoit tämän meille. Terveisin Heikki L.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: