Puolueet häpeävät kristillisyyttä

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajalta Markku Jokisipilältä ilmestyi mainio tietokirja ”Perussuomalaiset Halla-Ahon ja Purran linjalla”. Suosittelen lukupakettia erityisesti niille, jotka demonisoivat kyseisen puolueen ja sen puoli miljoonaa äänestäjää.

Kirjassa esitellään myös muiden puolueiden ohjelmia. Lukija huomaa, että nykyisin vain kaksi poliittista puoluetta rohkenee pitää kristinuskoa selkeästi esillä. Kristillisdemokraateille tämä on tietenkin luontevaa. Perussuomalaiset kertoo olevansa ”isänmaallinen ja kristillissosiaalinen” puolue.

Selvyyden vuoksi: vaikka olen arvokonservatiivi, en yleensä kuulu kummankaan puolueen äänestäjiin.

Jokisipilä kuvaa kirjassaan sosiaalidemokraattien, kokoomuksen ja keskustan puolueohjelmien muutoksia myös siitä näkökulmastasta, miten kristillisyys näkyy ohjelmien sanoituksessa eri vuosikymmenillä. Jos olen ymmärtänyt lukemani oikein, muutokset voi tiivistää seuraavasti.

Sosiaalidemokraatit kertovat vielä vuoden 1999 periaateohjelmassaan sosialidemokratian ammentavan mm. kristillisestä etiikasta. Vuoden 2020 satasivuisesta ohjelmasta maininnat kristinuskosta on puhdistettu pois.

1960-luvulla kypäräpappipuolueeksi leimautunut kokoomuskin onnistui häivyttämään rasitteeksi kokemansa mielikuvan. Vuoden 2018 periaateohjelmassa puolue ”unohtaa” mainita kristillisyyden. Kun pyrkii kumartamaan laajalle äänestäjäjoukolle, sopii kai pyllistää vähenevän kirkkokansan suuntaan?

Paljon paremmin ei onnistu keskustakaan. Vuoden 1982 periaateohjelmassa ”kristillinen usko ja kansallinen eheys” kuuluivat puolueen voimanlähteisiin. Maaseudun juurevan viljelijäväestön määrän kutistuessa yleisohjelma väljeni syleilemään uusia äänestäjiä, ja vuonna 2018 puolueen aate puettiin peräti 101:een ylevään periaatteeseen. Niiden joukkoon kristillisyys mahtuu vielä pienellä prosenttiosuudella.

Vihreiden puolueohjelmaa kirjassa ei referoida, mutta kokemukseni mukaan kyseisessä puolueessa huomiota ja tilaa saavat aivan muut asiat kuin perinteinen kristinusko. Vasemmalla äärilaidalla kirkkoon on perinteisesti suhtauduttu välinpitämättömästi tai kielteisesti, ja uskonto halutaan pitää ihmisten yksityisasiana. Vasemmistoliiton ohjelmaan kristillisyys ei taida mahtua ainakaan myönteisessä mielessä.

Lähetyskäskyn perusteella kristinusko kuuluu kaikille, ja sen vuoksi on tavallaan hyvä, etteivät poliittiset puolueet omi sitä itselleen. Toisaalta äänestäjänä minua kiinnostaa, miltä arvopohjalta kukin puolue toimintaansa toteuttaa.

On mielenkiintoista huomata, että nekin puolueet, jotka ovat häivyttäneet kristinuskon ohjelmastaan, perustavat toimintansa alun perin kristillisiin hyveisiin ja Raamatun keskeisiin opetuksiin. Kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo, lähimmäisenrakkaus, muukalaisen näkeminen lähimmäisenä, osattomista huolehtiminen, luomakunnan varjelu ja oman leiviskän hoitaminen muiden hyväksi kuuluvat useimpien puolueiden aatepohjaan. Päivänpolitiikassa aatteet kyllä joustavat silloin, kun omien äänestäjien etua varjellaan.   

Minua harmittaa ja surettaa, että vaalienväliajatteluun keskittyessään puolueet katkaisevat yhteytensä siihen  kehityskaareen, jolla nykyiseen hyvinvointiyhteiskuntaan on päädytty. Kansan sivistäminen ja moraalin nostaminen, toinen toisestaan huolehtiminen, yrittämisen korostaminen ja maan itsenäisyyden varjeleminen ovat teemoja, joita kirkko ja kristillisyys enemmän tai vähemmän edistivät. Miksi tätä myönteistä vaikutusta pitää hävetä? Miksi nuoremmalta äänestäjäpolvelta pitää salata kristinuskon yhteiskunnallinen merkitys?

Luotan siihen, että tulevinakin vuosikymmeninä kristinusko antaa vahvan panoksen suomalaiseen yhteiskuntaan aivan riippumatta siitä, mitä puolueet suvaitsevat ohjelmiinsa kirjoittaa.