Mä silmät luon ylös taivaaseen

Liisa Laurilan ajatuksia talvisen metsän keskellä,
Runebergin päivän tunnelmissa viipyen.

Pohjoinen talvi on kauneimmillaan. Päivä on vielä lyhyt, aamuhämärä ja sumu väistyy verkkaan maiseman yltä. Aamun ja päivän rajapinnalla saattaa nähdä, kuinka valo heijastuu pilviin, syntyy haloja. Aurinko kiipeää joka päivä korkeammalle, valo alkaa jo lämmittää. Iltapäivällä kirkkaus himmenee, illan lämpimät sävyt saavat lumen hohtamaan, maailma on sininen, oranssi, ruusunpunainen. Yön kirkas taivas on täynnä tähtiä, kuunsirppi loistaa hopeisena ja tunturin takana loimuavat revontulet. 
On monta syytä katsoa taivasta. 

Mä silmät luon ylös taivaaseen
ja yhteen käteni liitän.

Kuulun niihin suuriin  ikäluokkiin, jotka kävivät kansakoulun, pyrkivät oppikouluun ja jos järkeä riitti, korkeampiin koulutuksiin. 
Kansakoulussa jokainen aamu aloitettiin virrellä. Opettajat, ihana tummanutturainen Katri ja myöhemmin Anna, puhuivat aamun evääksi muutaman sanan, lukivat rukouksen ja säestivät urkuharmoonillaan aamuvirren. Mä silmät luon ylös taivaaseen, On meillä aarre verraton ja monet muut tekstit tarttuivat mieleen. 
En ole koskaan oppinut tai harjaantunut kunnolla laulamaan – nuotin vieressä on tunnetusti tilaa ja sen tilan olen aina osannut hyödyntää – mutta sanat jäivät kuin itsestään mieleen ja ovat siellä pysyneet. 

Oi kiitos lahjoista, joita suot,
niin paljon hyvyyttä riittää.

Tänä vuonna helmikuun viides oli sunnuntai, sekä Kynttilänpäivä ja Yhteisvastuukeräyksen aloitus. Monen valoisan perinteen ja muiston päivä. 
Päretuikun valossa eläneet suomalaiset osasivat arvostaa ja kunnioittaa kynttilöitään, ne olivat kallisarvoisia valon lähteitä. 
Yhtä kallisarvoinen on ollut yhteisvastuun asia. 
Helmikuun viides on perinteisesti omistettu Johan Ludvig Runebergille, kansallisrunoilijallemme. 

Sua riemullista on ylistää,
ja mielelläni sen teenkin.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) oli runoilija, opettaja, tiedemies ja pappi. 
Nykysuomalaiselle Runeberg esitellään Maamme-laulun tekstittäjänä ja kerrotaan Hannasta tai Vänrikki Stoolin tarinoista. 
Hän teki työtä muiden suurmiestemme, Elias Lönnrotin, Johan Wilhelm Snellmanin ja Sakari Topeliuksen rinnalla kansallisen heräämisen vuosina. On Runebergin ja hänen toveriensa ansiota, että suomalaiset löysivät identiteettinsä, tunteen omasta isänmaastaan.  
Mutta ennen kuin olin oppinut Maamme-laulun sanat, olin jo osannut kouluvirsien riimejä, vaikka en edes tiennyt, kenen kirjoittamia sanoja ne olivat.  

Mua suojaa sä, Isä armoinen,
sun Henkes voimalla vielä

Suomen kansan lukutaitoa on harjoitettu virsikirjan avulla. Kirkoissa sytytettiin kynttilät, sillä valoa piti olla, virsikirjan sanat piti nähdä. Joka sunnuntai harjoiteltiin, sillä kirkossa käyminen oli velvollisuus, ei pelkästään Jumalan sanan, vaan myös virallisten kuulutusten takia. 
Hartaat säkeistöt tavoittivat kirkkokansan, harva oli tutustunut muunlaiseen lyriikkaan, tuskin runous kaikkien ulottuvilla olikaan. Virsien säkeet jäivät soimaan sydämiin. 

Vuonna 1886 ilmestyneen, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oman virsikirjan valmistelua varten valittiin sekä suomen- että ruotsinkielinen komitea. Ruotsinkielisiä johti Runeberg, suomenkielisiä Elias Lönnrot. Mukana olivat maan parhaat voimat. Työn jälki on ollut kestävää, parhaita virsiä lauletaan yhä. Ne soivat yhä sydämissä. 

Ei sulta pieninkään unhoon jää,
vaan katsot myös vähäiseenkin.

Talvisen metsän hiljaisuudessa, tuulisen jänkhän halki johdattavalla ladulla luonto on puhtaimmillaan. On lupa hiihdellä verkkaan, katsella pieniä ihmeitä, ajatella asiat kuntoon. 
Aurinko saa lumen kimmeltämään. Pilvipäivänä koko maailma hohtaa hopean sävyissä. Pakkanen on huolellinen maalari, jokainen oksa ja pieninkin neulanen on valkoisen huurteen peittämä, maiseman yllä avara taivas. 

Ja aina iloa uutta luot,
en osaa kaikesta kiittää.

490 
Mä silmät luon ylös taivaaseen
ja yhteen käteni liitän.
Sua Herra, ystävä lapsien,
nyt hartain mielin mä kiitän.

2.
Sua riemullista on ylistää,
ja mielelläni sen teenkin.
Ei sulta pieninkään unhoon jää,
vaan katsot myös vähäiseenkin.

3.
Oi kiitos lahjoista, joita suot,
niin paljon hyvyyttä riittää.
Ja aina iloa uutta luot,
en osaa kaikesta kiittää.

4.
Mä taimi olen sun tarhassas
ja varten taivasta luotu,
sun armollisehen huomahas
jo syntymästäni suotu.

5.
Mua suojaa sä, Isä armoinen,
sun Henkes voimalla vielä
ja tieni johdata taivaaseen,
iäiseen elohon siellä. 

Johan Ludvig Runeberg 1857. Suom. 1863. Uud. Julius Krohn 1880. Virsikirjaan 1886.