Prosenttiliike

Takavuosina ihmisiä kannustettiin antamaan yksi prosentti tuloistaan kehitysapuun ja muihin hyviin tarkoituksiin. Prosenttiliike piti kovaa meteliä innovaatiostaan. Julkisuuden henkilöitä ilmoittautui keulakuviksi, erityisesti jos oli tarvetta kiillottaa kilpeään.

Vetoomus herätti vapaissa suunnissa ja kristillisissä yhdistyksissä lähinnä hymyilyä. Vailla verotuloja sinnittelevät yhteisöt olivat jo pitkään eläneet Vanhan testamentin sivuilta tuttujen kymmenysten varassa. Muutamasta sadasta jäsenestä koostuvat kymmenen prosentin liikkeet eivät mitenkään voisi ylläpitää toimintaansa, jos kolehtihaavissa olisi vain vitosia, kolikoita ja nappeja.

Keravan seurakuntakin toimii prosenttiliikepohjalta. Kirkollisvero on 1,25 % jäsenen tuloista. Ennustajien mukaan seurakuntien talousnäkymät ovat synkät lähivuosikymmeninä. Jäsenmäärä laskee ja verotulot pienenevät. Veroprosenttia ei voi nostaa sillä jäsenkato sen kun kiihtyisi. Siipeilijöiden määrä lisääntyy muutenkin: kirkosta erotaan mutta seurakunnan palvelut kelpaavat. Mikä siis neuvoksi?

Vapaaehtoisen antamisen kulttuurin pitäisi vahvistua myös luterilaisissa seurakunnissa. Mutta verotulojen ollessa talouden selkärankana jäsenistöltä taitaa puuttua motivaatio omastaan antamiseen. Mitäpä minun roponi siellä veromiljoonien joukossa vaikuttaa.

Myös kolehtiperinne jarruttaa muutosta. Kolehtien kohteet ovat pääosin erinomaisia mutta joukkoon mahtuu yleiskirkollisia rimanalituksiakin. Jos kolehtikohde hymyilyttää kirkkokansaa ja esittelijä puhuu ”uhrilahjasta”, niin penkissä istuja ratkaisee mielensä ristiriidan kolikkokukkarolla. Kolehtien tulevaisuutta ei suinkaan helpota käteisen rahan häviäminen käytöstä. Ei liene keksitty käteistä korvaavaa kolehdinkantotapaa? Vai haluatko, että puhelinoperaattori haukkaa ison osan tekstiviesti-lahjoituksestasi? En minäkään.

Katastrofit opettavat, että lompakon setelipuoli avautuu helposti, jos antamisen kohde koetaan elintärkeäksi. Lippaat täyttyvät ja tilisiirrot viuhuvat, jos rahan uskotaan menevän suoraan hädänalaisille eikä väliportaan byrokraattien taskuihin.

Jos minä olisin Suomen valistunut itsevaltias, lopettaisin kirkkokolehdit. Muokkaisin lakeja niin, että kukin seurakunta voisi kerätä varoja ”viikon avustusteemalle”. Tärkeät aiheet löytyisivät seurakunta-laisten keskustelun kautta ja näin niihin sitouduttaisiin. Joka viikko tuettaisiin eri teemaa ja lahjoittaa voisi kaikilla maksamiseen käytettävillä tavoilla ilman välistävetäjiä. Avustuskohteista syntyisi vuoden mittainen vuoroluettelo mutta väliin otettaisiin pikakelauksella ajankohtaisia katastrofiavustuksia.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.