Apostolien teoissa kuvaillaan, kuinka ensimmäisenä helluntaina Pietari puhui suurelle kansanjoukolle ja kertoi sille evankeliumin tiiviinä pakettina. Sanoman satuttamat kyselivät: ”Veljet, mitä meidän pitää tehdä?” Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” Luukas jatkaa: ”Ne, jotka ottivat hänen sanomansa vastaan, kastettiin, ja uskovien joukkoon tuli sinä päivänä lisää noin kolmetuhatta henkeä”.
Mahtoivatko nuo kolmetuhatta olla kovinkaan perillä kristinuskon laajasta oppisisällöstä? Ehdittiinkö kastettaville pitää rippikoulua edes intensiivikurssina? Käytiinkö heidän kanssaan syvällinen keskustelu uskon vivahteista? Tivattiinko heiltä suhtautumista ihmisoikeuksiin? Rajattiinko porukasta väärin uskovat heti kättelyssä?
Kansa yksinkertaisesti noudatti Pietarin konkreettista ohjetta ja otti kasteen. Siinä kaikki, ja koko porukka pääsi kiinni uskoon.
Seuraavien kahden vuosituhannen aikana kirkolliskokoukset syvensivät alkuperäisen uskon tulkintaa. Kirkkoisistä alkaen tuhannet teologit viilasivat oppilauseet oikeaan muotoon. Tämä kaikki on tiivistynyt kirkon opiksi. Lyhimmillään se on kirjoitettu uskontunnustuksiin. Laajempaa näkemystä kaipaavien pitää etsiä valoa vaikkapa Lutherin kirjoituksista ja niihin perehtyneiden oppineiden tulkinnoista.
Teologisen työskentelyn ansiosta kristillisten kirkkojen ymmärrys uskostaan on vuonna 2022 monipuolisempi kuin alkuseurakunnalla. Johdonmukainen ja hyvin perusteltu oppi on kaikille kirkoille ja seurakunnille tärkeä suunnannäyttäjä alati muuttuvassa ympäristössämme. Kirkkohan on perusolemukseltaan kaikkea muuta kuin mielipideyhteisö, joka hakee suuntansa huutoäänestyksellä.
Onko uskomisesta kuitenkin tullut liian monimutkaista? Näin arvelen, kun seuraan kaikkea sitä kinastelua ja riitelyä, jota pelkästään Suomen kirkon sisällä ilmenee, saati sitten maailman tasolla. Uskonperintöömme kuuluu monia asioita, joista halutessaan saa syntymään mehevän oppiriidan. Rauhalliseen ajatustenvaihtoon on vaikea päästä, jos erimieliset lähtevät keskusteluun ”asiaa en tunne mutta periaatteessa olen vastaan” -asenteella. Seurakunnan toiminnasta etäämmälle liukuneet ovat ymmällään. Heille varmaan valkenee kovin hitaasti, mikä se kirkon varsinainen sanoma oikein on. Ei ole kuulijan vika, jos kiistelyn tuoksinassa kirkon ääni kuulostaa kakofonialta.
Voitaisiinko taas kerran palata kirkon työn ytimeen. Se löytyy vaikkapa pienoisevankeliumiksi kutsutusta Johanneksen evankeliumin jakeesta 3:16: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”. (UT2020-käännöksessä uskominen on monessa paikassa vaihdettu luottamiseksi, mikä auttaa ainakin minua hahmottamaan, mistä oikeastaan on kysymys.) Tuo virke on seurakunnan pääviesti kaikille ihmisille. Matteuksen evankeliuminsa loppuun kirjaaama Jeesuksen lähetyskäsky kiteyttää vastaavasti seurakunnan päätehtävän. Eivät nämä ydinasiat kovin monimutkaisia ole.
Jos seurakunta kertoo jatkuvasti, määrätietoisesti ja selkeästi mainittuja ydinviestejään ja rakentaa toimintansa niiden pohjalle, se erottuu omalajisena yhteisönä niistä sadoista muista yhdistyksistä ja järjestöistä, jotka haluavat tehdä maailmaa paremmaksi. Kahdessatuhannessa vuodessa ihminen tuskin on ehtinyt muuttua. Sanan satuttamilla on samat kysymykset kuin Pietarin aikalaisilla, ja seurakunnalla parhaat vastaukset niihin.
Keravan seurakunnan blogi 
Kovasti samaa mieltä kanssasi Mauri! Yhtään täysin – ja oikein – kaiken oppinutta en ole toistaiseksi tavannut. Viisaita kyllä joitakin, mutta enemmän sellaisia, jotka luulevat olevansa viisaita ja kaikkitietäviä!
TykkääTykkää