Matkalla ja perillä

Ainakin jotkut keravalaiset saattavat muistaa minut muutaman vuoden takaa, jolloin sain palvella seurakuntaa. Toimin seurakunnan ensimmäisenä työpaikkapappina, missä tehtävässä tapasimme seurakuntalaisten kanssa useinmiten työpaikoilla. Aikaa on vierähtänyt ja ikää kertynyt, kuten varmaan meille kaikille. Sellaista kun on liikkeellä.

Olen omalla kohdallani ihmetellyt, että mikä mahtaa olla sellainen voima, joka saa eläkeläispapin tekemään repputyötä matkojen päähän. Sen enempää pohtimatta teologisia tai ylipäätään muitakaan syitä, voin vaan todeta, että näin on käynyt. Koti on pääkaupunkiseudulla ja tilapäinen koti työmaineen on Ruotsin puolella. Työ on osa-aikaista, minkä vuoksi voin jakaa ajan kotiviikkoihin ja työviikkoihin. Tätä tahtia on nyt jatkunut alun toista vuotta.

Molemmissa päissä on omat olemisensa. Kotiviikon voi rauhoittaa olemiseen ja palautumiseen. Työviikkoina päivät ovat tapana täyttyä aamusta iltaan, koska aikaa on eikä kukaan odota tilapäisessä kodissa. Näiden kahden viikon väliin mahtuu matka; 16 tunnin laivamatka suuntaansa.

Laivamatka on saanut oman merkityksensa. Muutaman matkan jälkeen jo alkaa vieroittua alussa kiehtoneesta  turistimatkailusta ja sopeutuu työmatkalaiseksi. Merellä purjehtivassa laivassa tulee erikoinen mihinkään kuulumattomuuden tunne; ei ole kotona eikä edes tilapäisessä kodissa, vaan jossain tai ei missään.

Merellä on myös sen armoilla. Etenkin vaihtelevat sääolosuhteet tietävät levotonta matkaa. Myrsky herättää kunnioitusta ja joskus yltyessään jopa levottomuutta.

Myrsky viestii ainakin siitä, että maailmassa on jotakin, mitä ihminen ei ole voinut vangita ja kesyttää. Tuuli puhaltaa milloin tahtoo, mistä tahtoo ja juuri niin kovaa kuin tahtoo. Toisaalta tämä synnyttää myös kiitollisuuden siitä, että käy niin kuin käy, niin voi aina turvata Jumalan huolenpitoon.

Kotiin on aina hyvä palata. Jo portaikon alaovella käsi hamuaa kotioven avainta. Viimein kun pääsee kodin ovesta sisään, vastaan tulee lämmin ja tuttu tuulahdus. Paikat ovat tuttuja ja koti puhdas ja siisti. Ensimmäisestä kotipäivästä tulee ”ikkunapäivä.” Olo tuntuu jotenkin ulkopuoliselta. Sielu ei ole vielä ehtinyt mukaan. Se on tulossa, vielä matkalla. Sielu vaatii yön yli ehtiäkseen mukaan. Toisena päivänä vasta voi asettua ja kokea itsensä kokonaiseksi, ehyeksi sieluksi ja ruumiiksi.

Vajaan vuorokauden matkaan mahtuu ihmiselämä pienoiskoossa. Koko elämänsä saa luottaa Jumalan huolenpitoon. ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret (5. Moos. 33:27). Elämä päättyy valmistettuun kotiin. ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen” (Joh. 14:2,3).

Pertti Torppa